He­rä­tys­kel­lo soi en­nen ku­kon lau­lua. Ta­va­rat re­keen, mies kel­kan puik­koi­hin ja kel­kan nok­ka koh­ti Vel­hon Ko­taa. Ko­dal­la reki tyh­jäk­si, sit­ten kä­det jau­hoi­hin ja vai­vaa­maan tai­ki­naa.

– Jos on kova pak­ka­nen, saa­tan nuk­kua pi­dem­pään, ja jos tuu­lee tai sa­taa lun­ta, läh­den ai­kai­sem­min, Jari Kent­tä­lä ker­too.

Lu­mi­sa­de ja tuu­li saa­vat hiih­tä­jät va­lit­se­maan met­säi­sem­mät la­tu­rei­tit. Se tie­tää kii­ret­tä Vel­hon Ko­dal­la.

– Näp­pi­tun­tu­mal­la men­nään. Ja jos­kus ar­vio ko­sah­taa, Jari Kent­tä­lä nau­raa.

Ja­rin vai­mo, työ­ka­ve­ri ja kans­sa­y­rit­tä­jä Satu Uut­tu-Kent­tä­lä tal­laa töi­hin jal­kai­sin.

– Omas­ta jak­sa­mi­ses­taan on muis­tet­ta­va huo­leh­tia. Jari opet­taa ka­ra­tea kan­sa­lai­so­pis­tos­sa, se pi­tää hä­net kun­nos­sa.

Mar­ras­kuun puo­li­vä­lis­sä yrit­tä­jien ener­gi­a­va­ras­tot ovat täy­teen la­da­tut ja kat­se se­son­gis­sa. Vel­hon Ko­dan pi­ha­pii­ri on vie­lä hil­jai­nen. Suk­si­te­li­ne le­pää toi­met­to­ma­na ja pi­han penk­ke­jä ko­ris­taa pak­su ker­ros lun­ta.

– Näi­hin ai­koi­hin ru­pe­am­me val­mis­tau­tu­maan tal­veen ja kah­vi­lan avaa­mi­seen, Satu sa­noo.

Is­tum­me kol­meen pek­kaan ko­das­sa. Hen­gi­tyk­ses­tä ja tee­mu­kis­ta nou­se­va höy­ry lei­jai­lee hi­taas­ti koh­ti kat­toa. Ta­kan loi­mu va­lai­see ra­ken­nus­ta, mut­ta si­sä­läm­pö­ti­la py­syt­te­lee vie­lä lä­hel­lä ul­ko­lu­ke­mia.

– Käym­me nyt päi­vit­täin vä­hän läm­mit­tä­mäs­sä ko­taa. Tämä on isä­ni muu­raa­ma, Satu ta­put­taa suu­ren tu­li­si­jan kyl­keä.

Toisessa polvessa

Sa­tun van­hem­mat, Ka­ler­vo Uut­tu eli Uut­tu-Kal­le ja Kirs­ti Uut­tu pe­rus­ti­vat Vel­hon Ko­dan vuon­na 1986. 90-lu­vun alus­sa Kal­le eh­dot­ti Sa­tul­le ja Ja­ril­le, et­tä os­ta­kaa pois. Sel­kä­kin kun jo kremp­pa­si. Elet­tiin mark­ka-ai­kaa, kes­kel­lä pa­hin­ta la­maa.

– Kaup­pa­sum­ma ei ol­lut vain ni­mel­li­nen, Satu vas­taa ute­lui­hin hin­nas­ta.

– Oli sii­nä nol­lia pe­räs­sä, Jari li­sää.

Pa­ris­kun­ta oli vuot­ta ai­em­min pa­lan­nut ly­hy­el­tä Kes­ki-Suo­men vi­sii­til­tään ta­kai­sin poh­joi­seen.

– Pak­ko se oli jol­lain yrit­tää it­sen­sä elät­tää, jos tän­ne ha­lu­si.

Satu ja Jari ryh­tyi­vät yrit­tä­jik­si vuon­na 1992. En­sim­mäi­set vuo­det he te­ki­vät töi­tä il­man haa­vei­ta pal­kas­ta.

– Mat­kai­li­joi­ta oli sil­loin huo­mat­ta­vas­ti vä­hem­män – ei ol­lut pu­het­ta­kaan, et­tä ol­tai­siin pi­det­ty jou­lu- ja tam­mi­kuus­sa kah­vi­laa au­ki. La­tu­ja­kin ajet­tiin pel­käl­lä kel­kal­la ja la­nal­la, ei ol­lut la­tu­ko­nei­ta, Satu muis­te­lee.

– Muis­tan yhä en­sim­mäi­sen la­tu­tamp­pa­rin. Se oli si­ni­nen. Ol­li­lan Kau­ko ajoi sitä pa­rin en­sim­mäi­sen vuo­den ajan, Jari jat­kaa.

Vuo­sien saa­tos­sa Vel­hon Ko­dan lä­hi­reit­tien mää­rä on kas­va­nut, reit­tien huol­to am­mat­ti­mais­tu­nut ja kä­vi­jä­kun­ta muut­tu­nut kan­sain­vä­li­sem­mäk­si. Isot lin­ja-au­to­ryh­mät ovat vaih­tu­neet pien­ryh­miin ja yk­si­lö­mat­kaa­jiin, mut­ta kaik­ki­neen mat­kai­li­joi­den mää­rä ki­pu­aa vuo­si vuo­del­ta kor­ke­am­mal­le.

– Tup­laan­tu­nut se on ai­na­kin, el­lei jopa trip­laan­tu­nut, Jari ar­vi­oi va­ro­vai­ses­ti.

– Vuon­na 2005 ryh­dyim­me pi­tä­mään kah­vi­laa au­ki koko tal­ven, Satu ker­too.

Sähköttä vaiko sähköillä

Myös Vel­hon Kota on muut­tu­nut vuo­sien saa­tos­sa.

– Koko ra­ken­nus pu­ret­tiin vuon­na 1998. Vain tak­ka jäi pys­tyyn. Kat­toa ko­ro­tet­tiin met­rin ver­ran. Täs­sä nä­kee vie­lä­kin van­han ka­ton ra­jan, Jari osoit­taa mus­taa vii­vaa ta­kan kyl­jes­tä.

Keit­tiö rem­pat­tiin pari vuot­ta myö­hem­min.

– Al­kuun oli vain kaa­su­hel­la ja sii­nä pääl­lä 50 lit­ran kat­ti­la, jos­sa kei­tet­tiin koko päi­vän tau­ot­ta vet­tä.

– Enää ei pär­jät­täi­si sel­lai­sil­la sys­tee­meil­lä, Jari pyö­rit­te­lee pää­tään.

Kau­den avaa­mi­nen su­juu ru­tii­nil­la. Sa­mat toi­met on teh­ty 25 tal­ven ajan.

– Kun aloi­tim­me yrit­tä­ji­nä, meil­lä oli ta­voit­tee­nam­me kym­me­nen vuot­ta. Et­tä sen jos jak­sam­me, niin sit­ten lai­te­taan li­hoik­si. Eh­ti men­nä 12 vuot­ta, en­nen kuin edes huo­ma­sim­me, et­tä kymp­pi­ra­ja­han meni jo, yrit­tä­jä­pa­ri to­te­aa.

– Ei sitä osaa muu­ta teh­dä. Jos­kus joku sa­noo, et­tä kei­tä sinä kah­vit, kun sinä sen osaat, mut­ten osaa si­tä­kään, jos täy­tyi­si keit­tää vain pari kup­pia, Satu nau­raa.

Munk­ke­ja me­nee par­haim­mil­laan usei­ta sa­to­ja päi­väs­sä. Re­mon­teis­ta huo­li­mat­ta ti­lat ovat yhä hy­vin yk­sin­ker­tai­set.

– It­se tyk­kään, et­tä tämä on rau­hoit­ta­va paik­ka. Nyt kän­nyk­kä jo kan­taa, mut­ta ai­koi­naan piti tuk­ku­kuor­ma­kin ti­la­ta juu­ri yh­den tie­tyn kan­non no­kas­ta, Satu ku­vai­lee.

Ko­dal­la on kyl­lä suo­tu aja­tus jos toi­nen­kin säh­köis­tä­mi­sel­le – asi­ak­kaat kun ovat sil­loin täl­löin haa­veil­leet esp­res­sois­ta, lat­teis­ta ja Taz­za-ko­neis­ta. Myyn­ti­tis­kil­le, kort­ti­ko­nee­seen ja lie­si­tuu­let­ti­meen tar­vit­ta­va säh­kö la­da­taan ag­g­re­gaa­til­la. Mun­kit pais­te­taan kaa­su­lie­del­lä.

– Säh­kön myö­tä hom­ma toki hel­pot­tui­si, mut­ta vei­si­kö se sa­mal­la jo­tain pois tun­nel­mas­ta, Satu miet­tii.

Työ­ym­pä­ris­tö­nä kota vaa­tii ihan oman­lais­tan­sa asen­noi­tu­mis­ta – ja pu­keu­tu­mis­ta.

– Kun ja­lois­sa käy jat­ku­va veto, tun­tuu, et­tä su­kat jää­ty­vät lat­ti­aan.

Vaik­ka ai­na ei ole help­poa, asi­ak­kaat ovat ol­leet tyy­ty­väi­siä.

– Asi­a­kas­pal­ve­lu on kai­ken A ja O, ja kyl­lä se vain niin on, et­tä tit­te­leis­tä riip­pu­mat­ta kaik­ki tääl­lä ovat yh­tä hi­ki­siä.

Tulevaisuuden suunnitelmia

Sa­tun van­hem­mat omis­ta­vat yhä pie­nen osuu­den yri­tyk­ses­tä, ja Sa­tun äi­ti tou­hu­aa ke­väi­sin kol­man­te­na kä­si­pa­ri­na keit­ti­ös­sä.

Yrit­tä­jien ty­tär, Vil­ma, aut­te­lee sil­loin täl­löin.

– Saa sitä jo­tain teh­dä­kin kau­si­kort­tin­sa ja las­ku­kamp­pei­den­sa eteen. Tyt­tö oli ai­koi­naan kova ur­hei­le­maan ja sa­noi­kin jos­kus, et­tä hän on per­heen ja­lat, isä kä­det ja minä ai­vot. Se so­pii mi­nul­le oi­kein hy­vin, Satu hy­mäh­tää.

Vel­hon Kota ei yk­si­nään rii­tä elät­tä­mään per­het­tä. Hil­jai­sem­paan ai­kaan teh­dään töi­tä muu­al­la. Satu on työs­ken­nel­lyt muun mu­as­sa Luon­to­kes­kus Kel­lok­kaan vas­taa­no­tos­sa ja Ris­ti­mel­lo­jen ai­ka­naan omis­ta­mas­sa kah­vi­las­sa Kel­lok­kaas­sa sekä Äkäs­sol­mu-ra­vin­to­las­sa, Jari Met­sä­hal­li­tuk­sen puu­vers­taal­la ja ra­ken­nus­töis­sä.

On­ko ol­lut päi­viä, jol­loin tun­tuu, et­tä nyt on lii­kaa? Et­tä voi­si lyö­dä hans­kat tis­kiin?

– Oi on ol­lut, mon­ta. Nii­tä tu­lee ja nii­tä me­nee. Usein vit­sai­lem­me huh­ti­kuun vi­ka­na päi­vä­nä, et­tä nyt läh­ti­si taas la­tu­kah­vi­la hal­val­la.

– Ikää kun tu­lee, pa­lau­tu­mi­nen on hi­taam­paa. En­nen meil­lä oli pal­jon yk­si­tyis­ti­lai­suuk­sia ja il­ta­oh­jel­mia, kon­sert­te­ja ja kaik­kea, mut­ta enää ei jak­sa, el­lei ole jo­tain to­del­la eri­tyis­tä.

Ai­na pi­tää sil­ti vä­hän jo­tain suun­ni­tel­la.

– Vii­mei­sin lai­na otet­tiin, kun os­tet­tiin park­kis tien var­res­ta. Ja on mi­nul­la jo pii­rus­tuk­set etu­puo­len laa­jen­nuk­ses­ta ja par­ves­ta, Jari ker­too.

Tun­kua oli­si, jos ti­laa tu­li­si.

– Meil­lä on kuu­ti­sen­kym­men­tä asi­a­kas­paik­kaa. Ai­koi­naan, kun He­li­nin Pek­ka piti tääl­lä il­mais­kon­ser­tin, po­ruk­kaa oli niin pal­jon, et­tei­vät ovet mah­tu­neet kiin­ni. Ohi­kul­ke­vat hiih­tä­jät pal­ve­lim­me keit­ti­ös­sä. Sii­nä hei­tä is­tui kym­me­ni­sen kah­vil­la. Sil­loin opit­tiin, et­tei enää il­mais­kon­sert­te­ja.

In­ves­toin­ti-in­toa hil­lit­see yk­si iso ”mut­ta” – rau­ta­mal­mi­kai­vos, joka on suun­nit­teil­la Yl­läk­sen mat­kai­lu­a­lu­een vä­lit­tö­mään lä­hei­syy­teen.

– Lin­nun­tie­tä mi­tat­tu­na meil­tä täs­tä on 3,5 ki­lo­met­riä kai­vo­sa­lu­een kes­kel­le. On­han se tois­ten elin­kei­no, mut­ta mei­dän elin­kei­no­am­me se ei kau­he­as­ti edis­tä. Ku­kaan ei tie­dä, mit­kä kai­vok­sen vai­ku­tuk­set tu­li­si­vat ole­maan tai kuka ot­taa vas­tuun. Luon­to ei voi puo­lus­taa it­se­ään, Satu kuit­taa.

Puku päälle ja palkintoa pokkaamaan

Vuo­det ovat opet­ta­neet, et­tä il­mais­kon­ser­tit ve­tä­vät pie­nen ko­dan lii­an täy­teen vä­keä, mut­ta myös pal­jon muu­ta.

– Mie­tin tuos­sa yh­te­nä päi­vä­nä, et­tä jos joku ky­syy, mitä näi­nä vuo­si­na olen op­pi­nut, vas­taan, et­tä ai­na­kin pi­dät­tä­mään pis­saa, Satu he­kot­taa.

– Sama hom­ma, Jari vir­nui­lee.

Mitä (mui­ta) tär­kei­tä omi­nai­suuk­sia poh­joi­sen yrit­tä­jäl­tä vaa­di­taan?

– Pit­kä­jän­tei­syyt­tä, yrit­tä­jät va­ka­voi­tu­vat.

– Jopa hul­lun roh­keut­ta. Eten­kin jos la­tu­kah­vi­la­y­rit­tä­jäk­si haa­vei­lee.

Yrit­tä­jä­pal­kin­to tuli pa­ris­kun­nal­le yl­lä­tyk­se­nä.

– Täh? Mitä? Häh? Jari tii­vis­tää tun­to­jaan.

– Snic­ker­sin työ­hou­sut täy­ty­nee vaih­taa juh­laa var­ten pu­kuun, mut­ta kra­vat­tia en kyl­lä lai­ta, Jari vit­sai­lee.

Satu