– Kii­tos Pal­las-Yl­läs­tun­tu­rin kan­sal­lis­puis­to ja sen hal­ti­jat ja met­sän­hen­get, et­tä saam­me ol­la tääl­lä, Tea Kar­vi­nen huo­kaa.

Tea sei­soo Äkäs­ke­ron kor­keim­mal­la koh­dal­la, kat­se­lee vuo­roin Pal­lak­sen suun­taan, vuo­roin koh­ti Yl­läs­tä, ja hen­git­te­lee mar­ras­kuis­ta pak­ka­sil­maa. Maa pil­kot­taa siel­tä tääl­tä ohu­en val­koi­sen lu­mi­hun­nun al­ta, tai­vas heh­kuu pas­tel­li­sä­vyis­sä.

– Käy­dään­kö kat­so­mas­sa tuol­la vä­hän mat­kan pääs­sä, et­tä mil­tä siel­lä näyt­tää, Tea eh­dot­taa.

Ke­ron koil­lis­pää kel­luu au­rin­gon­las­kun pu­nas­sa. Jäi­nen var­vik­ko nars­kuu ken­kien al­la. Juu­ri niin kuin se on Te­al­la nars­ku­nut jo mo­nen mo­ni­tuis­ta tal­vea.

– Vie­tin seit­se­män vuo­den ai­ka­na yli 700 päi­vää kan­sal­lis­puis­tois­sa, hän las­kes­ke­lee.

– Sata päi­vää vuo­des­sa. Ja sii­hen vie­lä yli sata vuo­sit­tais­ta mat­ka­päi­vää pääl­le.

Nii­den seit­se­män vuo­den – ei­kä vain tal­vien, vaan myös ke­sien – ai­ka­na syn­tyi kir­ja, Kan­sal­lis­puis­tot, maam­me luon­non hel­met. Kir­ja il­mes­tyi vuo­si sit­ten elo­kuus­sa, ja sii­tä on otet­tu jo kuu­des pai­nos, kaik­ki­neen kym­me­ni­sen tu­hat­ta kap­pa­let­ta.

Nyt Te­al­la on ai­kaa ol­la ja hen­gi­tel­lä. Vai on­ko?

– Kun kir­ja il­mes­tyi, ke­ho­ni oli muu­ta­man vii­kon stres­si­ti­las­sa. Vie­lä­kään en ole täy­sin pa­lau­tu­nut, vaik­ka olo­ni on jo hyvä. Mut­ta kun in­to­hi­mo sii­hen kaik­keen te­ke­mi­seen on niin suu­ri, on vai­kea lait­taa ra­jo­ja le­von ja te­ke­mi­sen vä­lil­le, Tea miet­tii.

– Ja kun in­tui­tio sa­noo, et­tä tämä pi­tää teh­dä, en ky­se­le, et­tä mik­si, vaan teen. Vas­tauk­set tu­le­vat ajal­laan, en­kä ole kos­kaan jou­tu­nut miet­ti­mään, et­tä voi hit­si, kyl­lä­päs tuli teh­tyä vää­rä pää­tös.

Päätös karhukojulla

En­nen pää­tös­tään teh­dä kir­ja ko­ti­maan­sa kan­sal­lis­puis­tois­ta, Tea Kar­vi­nen eh­ti elää ja ko­kea pal­jon sekä Suo­mes­sa et­tä Suo­men ra­jo­jen ul­ko­puo­lel­la. 80-lu­vul­la Tea työs­ken­te­li Liek­sas­sa ke­hit­tä­mäs­sä Poh­jois-Kar­ja­lan luon­to­mat­kai­lua, ja 90-lu­vul­la hän opis­ke­li muun mu­as­sa va­lo­ku­vaus­ta Alas­kas­sa. Yh­den lu­ku­vuo­den Tea viet­ti vaih­to-op­pi­laa­na Ha­vai­jil­la, toi­sen Ecu­a­do­ris­sa ja Ga­la­pa­gos­saa­ril­la. 90-lu­vun lo­pus­sa nai­sen tie vei Salt Lake Ci­tyyn, koh­ti kan­sain­vä­lis­tä ki­sau­raa ske­le­ton-ma­ha­kelk­kai­lus­sa.

Kun­nes: erää­nä kau­nii­na päi­vä­nä Tea löy­si it­sen­sä Kuh­mos­ta kar­hu­ko­jul­ta.

– Elet­tiin syys­kuu­ta vuon­na 2008 ja mie­tin it­sek­se­ni kar­hu­ko­jul­la, et­tä mitä minä Tea Kar­vi­nen to­del­la ha­lu­an teh­dä elä­mäs­sä­ni. Vas­taus tuli heti: olen löy­tä­nyt in­to­hi­mo­ni, ha­lu­an va­lo­ku­va­ta.

Am­mat­ti­mai­nen va­lo­ku­vaa­mi­nen ei ol­lut Te­al­le uut­ta. Muu­tet­tu­aan Suo­meen vuon­na 2003, hän teki va­lo­ku­vaa­jan ja toi­mit­ta­jan töi­tä free­lan­ce­ri­na.

– En ha­lun­nut ol­la enää uu­tis­ku­vaa­ja, elää kau­pun­gis­sa ja odot­taa, et­tä pu­he­lin soi. Ha­lu­sin muut­taa poh­joi­seen ja ryh­tyä luon­to­ku­vaa­jak­si.

Sa­moi­hin ai­koi­hin Tea ta­pa­si va­lo­ku­vaa­ja Claes Grunds­te­nin, joka oli vii­meis­te­le­mäs­sä omaa kir­jaan­sa Ruot­sin kan­sal­lis­puis­tois­ta. Grunds­ten ky­syi, te­ki­si­kö Tea Suo­mes­ta vas­taa­van te­ok­sen, mut­ta vie­lä sii­nä vai­hees­sa aja­tus tun­tui Te­as­ta lii­an val­ta­val­ta. Hän oli kui­ten­kin jo ai­em­min ta­van­nut va­lo­ku­vaa­ja Tui De Roin, joka oli to­den­nut Te­al­le, et­tä jos ha­lu­aa saa­da nä­ky­vyyt­tä, pi­tää eri­kois­tua.

– Puo­li vuot­ta kar­hu­ko­jun jäl­keen tuli vain tun­ne, et­tä nyt sinä Tea eri­kois­tut tä­hän, kan­sal­lis­puis­tot on si­nun jut­tu­si.

Ja se oli sii­nä. Suo­men kan­sal­lis­puis­tot.

– Vaik­ka vas­ta vii­si vuot­ta ai­em­min olin to­den­nut, et­tei mi­nul­la ole ai­kaa is­tua pu­si­kois­sa, Tea nau­raa.

Paikallisia puistotuntijoita

Kir­jap­ro­jek­ti läh­ti vi­ral­li­ses­ti käyn­tiin vuon­na 2010.

– En­sim­mäi­set nel­jä vuot­ta vain kä­ve­lin kai­kis­sa kan­sal­lis­puis­tois­sa ka­me­ran kans­sa, otin ku­via ja yri­tin pe­reh­tyä sii­hen, mit­kä ovat kun­kin puis­ton eri­tyis­piir­teet, Tea ku­vaa al­ku­ai­ko­ja.

Kan­sal­lis­puis­tot, eten­kin Ur­ho Kek­ko­sen kan­sal­lis­puis­to Sa­vu­kos­ken, So­dan­ky­län ja Ina­rin kun­tien alu­eel­la, oli Te­al­le tut­tu jo lap­suu­des­ta.

– Kä­vin tei­ni­nä UKK:ssa WWF:n tal­koo­lei­reil­lä. Rip­pi­kou­lun­kin vie­tin UK-puis­tos­sa, Tea muis­te­lee.

Al­kuun Tea ajat­te­li, et­tä kun on viet­tä­nyt yh­teen las­ket­tu­na vuo­den päi­vät puis­to­jen si­säl­lä, ma­te­ri­aa­lia oli­si tar­peek­si, mut­ta pian hän to­te­si, et­tä yhä on pal­jon nä­ke­mät­tä ja ko­ke­mat­ta.

– Lo­pul­ta pää­tin, et­tä ha­lu­an kir­jan il­mes­ty­vän Suo­men it­se­näi­syy­den juh­la­vuon­na. Kak­si vii­meis­tä vuot­ta kes­ki­tyin ku­vaa­mi­sen li­säk­si myös teks­tei­hin – mie­tin, et­tä mi­ten ker­ron tä­män kai­ken.

Pal­las-Yl­läs­tun­tu­rin kan­sal­lis­puis­tos­sa Tea ju­tut­ti muun mu­as­sa äkäs­lom­po­lo­lais­ta Kau­no Kau­las­ta, kan­sal­lis­puis­ton en­ti­siä puis­to­mes­ta­rei­ta Ta­pa­ni Rau­ha­laa ja Ol­li Aut­toa.

– En voi väit­tää, et­tä olen jo­kai­sen kan­sal­lis­puis­ton eri­no­mai­nen asi­an­tun­ti­ja. Tot­ta­kai ym­mär­sin heti, et­tä oi­ke­at asi­an­tun­ti­jat ovat ne, jot­ka ovat kan­sal­lis­puis­tois­sa töis­sä tai asu­vat puis­to­jen ku­pees­sa.

Tea on im­pul­sii­vi­nen ja in­tui­tii­vi­nen. Hän te­kee, min­kä ko­kee hy­väk­si, vaik­ka vä­lil­lä tar­kem­pi suun­nit­te­lu unoh­tui­si­kin.

– Vii­si en­sim­mäis­tä vuot­ta mak­soin pit­käl­ti omil­la ra­hoil­la­ni. Oli niin kii­re ja olin niin in­nos­tu­nut, et­tei ol­lut ai­kaa miet­tiä mui­ta asi­oi­ta, Tea nau­raa.

Mut­ta Tea us­koo, et­tä näin vain piti ta­pah­tua. Hä­net oli mää­rät­ty kul­ke­maan tätä pol­kua. Ja sama kos­kee tu­le­vaa.

– Mi­nun tu­lee teh­dä li­sää kir­jo­ja. Liit­ty­vät­kö ne luon­toon ja mil­lä ta­voin, en tie­dä, mut­ta olen var­ma, et­tä yk­si teh­tä­vis­tä­ni on le­vit­tää ilo­sa­no­maa sii­tä hy­vin­voin­nis­ta, mitä luon­nos­ta saa.

Kohti seuraavia kirjoja

Olem­me kier­tä­neet Äkäs­ke­ron. Tea ihai­lee mai­se­mia, va­loa, po­ro­ja – kaik­kea kau­nis­ta ym­pä­ril­läm­me.

Mikä va­lo­ku­vaa­ja vie­hät­tää eni­ten, avo­tun­tu­ri vai tun­tu­rin juur­ta peit­tä­vä met­sä?

– Tyk­kään ol­la met­säs­sä, mut­ta on mie­le­tön­tä näh­dä ava­ria mai­se­mia. Jos oli­si pak­ko va­li­ta, va­lit­si­sin tun­tu­rit. Met­säs­sä on eri­lai­nen tun­nel­ma, mut­ta hil­jai­suus löy­tyy mo­lem­mis­ta.

Tea liik­kuu sa­mo­jen tee­mo­jen ää­rel­lä luon­toil­lois­sa, joi­ta hän jär­jes­tää ym­pä­ri Suo­men.

– Luon­non tär­keys jää taka-alal­le kii­reen kes­kel­lä. Ih­mi­nen ei pär­jää il­man luon­toa. Moni ajat­te­lee, et­tä täs­sä­hän meil­lä on kaik­ki kau­pun­gis­sa, mi­hin me luon­toa tar­vit­tai­siin. Sit­ten sel­vi­ää pie­niä yk­si­tyis­koh­tia: me­hi­läi­set tai hyön­tei­set vä­hen­ty­vät ra­di­kaa­lis­ti ja ih­mi­sil­le tu­lee yl­lä­tyk­se­nä, mi­ten pal­jon se­kin vai­kut­taa kaik­keen elä­mään.

– Ih­mi­nen pyö­rii oman na­pan­sa ym­pä­ril­lä. Nyt on kä­sil­lä se het­ki, kun ym­mär­re­tään, mitä tu­hoa luon­nol­le on saa­tu ai­kaa sa­mal­la, kun elä­män­laa­tu on pa­ran­tu­nut.

Ja sii­nä Tea nä­kee oman teh­tä­vän­sä.

– In­nos­tan ih­mi­siä luon­toon, jot­ta ih­mi­nen saa it­sel­leen hen­kis­tä ja fyy­sis­tä hy­vin­voin­tia, mut­ta myös sik­si, kos­ka luon­to hyö­tyy sii­tä, et­tä ih­mi­nen läh­tee ulos. Kun ih­mi­sel­le jo­kin asia tu­lee lä­hei­sek­si ja tär­ke­äk­si, hän ha­lu­aa suo­jel­la sitä ja pi­tää hy­vää huol­ta sii­tä.

Satu