Etätyökevät Ylläksellä, osa 10/12: Tunturin vetovoima ja kunnioitus

Mei­tä ih­mi­siä ve­tää Yl­läk­sel­le moni asia. Toi­set tu­le­vat naut­ti­maan la­duis­ta, toi­set ha­ke­maan vauh­tia tun­tu­ri­rin­teis­tä. Mo­nil­la tän­ne saa­pu­vil­la on vuo­sien pe­rin­teet ta­ka­naan, kun toi­set ih­met­te­le­vät näi­tä mai­se­mia en­sim­mäi­siä ker­to­ja. Toi­set ha­ke­vat rau­haa, toi­set rie­mua.

Ku­lu­nei­den muu­ta­man vuo­den ai­ka­na tun­tu­rin ku­peet ovat täyt­ty­neet myös meis­tä etä­työ­läi­sis­tä. Osa viet­tää tääl­lä muu­ta­man vii­kon, osa kuu­kau­den tai pi­dem­pään. It­se asun Luo­sus­sa lä­hes kol­me kuu­kaut­ta, osit­tain töi­tä teh­den ja osit­tain lo­mal­la.

Li­säk­si tääl­lä on myös hei­tä, jot­ka ei­vät enää ole työ­e­lä­mäs­sä. Seu­ra­na­ni Luo­sun pa­ra­kil­la on täl­lä vii­kol­la ar­vok­kai­den elä­ke­läis­her­ro­jen jouk­ko. Nämä en­ti­set nuo­ret par­ti­o­lai­set pa­laa­vat tän­ne vuo­sit­tain, yk­si heis­tä ai­na Hol­lan­nis­ta saak­ka.

He ker­toi­vat mi­nul­le, mikä hei­dät tän­ne tuo yhä uu­del­leen. Yl­läk­seen ja Luo­sun pää­pir­tin ym­pä­ris­töön liit­tyy pal­jon muis­to­ja, elet­ty­jä het­kiä, his­to­ri­aa ja nos­tal­gi­aa. Kun tämä yh­dis­te­tään vuo­si­kym­men­ten jäl­keen toi­sen­sa uu­del­leen löy­tä­nee­seen ka­ve­ri­po­ruk­kaan, ei muu­ta enää tar­vi­ta: ryh­mä on koos­sa, van­hoil­la Yl­läk­sen kul­mil­la!

Tunturissa on helppo hengittää

Oma Yl­läs-his­to­ri­a­ni ulot­tuu ai­na var­hai­sim­paan lap­suu­tee­ni saak­ka. Las­kin käm­pän vie­ras­kir­jas­ta, et­tä pel­käs­tään tääl­lä pa­ra­kil­la olen nyt 39. ker­taa. Mui­ta Yl­läk­sen ja La­pin vi­siit­te­jä on ol­lut usei­ta kym­me­niä, par­haim­pi­na vuo­si­na jopa kah­dek­san ker­taa vuo­des­sa. La­pin ve­to­voi­ma on koh­dal­la­ni niin voi­ma­kas, et­tä sitä on sa­noin vai­kea ku­vail­la.

Luu­len, et­tä poh­joi­sen rau­hal­li­nen syke aut­taa mi­nua hen­git­tä­mään pa­rem­min. Tun­tu­ri­mai­se­ma hi­ve­lee si­sin­tä­ni ai­van eri ta­val­la kuin kau­pun­kiym­pä­ris­tö. Luon­nos­sa kul­ke­mi­nen on tääl­lä osa ar­ke­a­ni, ja se myös aut­taa voi­maan pa­rem­min. Sa­mal­la työt tu­lee teh­tyä pal­jon ren­nom­mal­la ot­teel­la, laa­dun sil­ti kär­si­mät­tä. Mo­net työ­ni suun­nit­te­lu­vai­heet myös lok­sah­te­le­vat pai­koil­leen, kun lii­kun ul­ko­na luon­nos­sa.

Tääl­lä käm­pän pi­has­sa kor­vis­sa­ni hu­mi­se­va hil­jai­suus juur­rut­taa ja­lat maa­han us­ko­mat­to­mal­la voi­mal­la. Sa­man­lais­ta hil­jai­suut­ta olen ko­ke­nut ai­no­as­taan vuor­ten rin­teil­lä ki­lo­met­rien kor­keu­des­sa, siel­lä mis­sä täh­det ovat vain hie­man kirk­kaam­pia kuin tääl­lä.

Riekkumisesta rauhallisuuteen

En minä sil­ti ai­na ole ol­lut näin suu­res­sa rau­hal­li­suu­den har­mo­ni­as­sa tääl­lä. Olen riek­ku­nut rin­teis­sä ja af­ter skis­sä. Olen suo­rit­ta­nut la­tu­ral­lia ke­rä­ten ki­lo­met­re­jä ja lau­la­nut ää­ne­ni kä­he­äk­si ka­ra­o­kes­sa.

Tääl­lä olen ra­kas­ta­nut ja tul­lut jä­te­tyk­si. La­pin ko­ke­muk­sii­ni kuu­lu­vat mo­net elä­mä­ni vai­heet ja nyt niis­sä on pääs­ty sii­hen rau­hal­li­suu­den ti­laan, jos­ta ei tun­nu saa­van tar­peek­si.

Us­kon, et­tä tääl­lä luon­to­yh­tey­del­lä­ni on eri­tyi­sen suu­ri mer­ki­tys. Us­kon myös, et­tä yh­tey­den löy­tää, kun sil­le an­taa ai­kaa ja ot­taa sen ai­dos­ti vas­taan. Kun is­tuu hil­jaa ja kuun­te­lee, voi tuu­les­sa kuul­la sen iki­ai­kai­sen hu­mi­nan, joka näi­hin tun­tu­rin kyl­kiin on vuo­si­mil­joo­nien ai­ka­na is­kos­tu­nut.

Tunturin kunnioituksen merkitys

Lap­suu­te­ni Yl­läs­reis­sul­ta 80-lu­vun lo­pul­ta ja ajal­ta en­nen Mai­se­ma­tie­tä muis­tan erään hiih­to­ret­ken. Isä­ni sa­noi, et­tä hiih­de­tään­pä tyt­tä­re­ni tuos­ta tun­tu­rin yli ta­kai­sin käm­päl­le. Sil­loin tän­ne ei tul­lut vie­lä la­tu­ja pe­ril­le saak­ka.

Mie­lee­ni on is­kos­tu­nut kak­si asi­aa tuol­ta ret­kel­täm­me. En­sim­mäi­nen on se, kun isä­ni murt­si­koil­laan up­po­si ta­ka­maas­ton han­keen kai­na­loi­taan myö­ten. Toi­nen on se, kun lif­taam­me Luo­sun­tiel­lä pääs­täk­sem­me ta­kai­sin käm­päl­le. En tuol­loin ihan vie­lä ym­mär­tä­nyt isä­ni hä­tää ti­lan­tees­sa, mut­ta ym­mär­rän sen nyt.

Tun­tu­ri on ai­na suu­rem­pi kuin ih­mi­nen. Luon­non mah­ti on ai­na mei­tä voi­mak­kaam­pi, ja sitä tu­lee kun­ni­oit­taa.

Tä­hän vuo­sien ta­kai­seen hiih­to­ret­keen, La­pin lu­mo­a­vaan voi­maan ja rau­hal­li­suu­teen, tun­tu­ris­sa ko­et­tui­hin het­kiin ja koh­dat­tui­hin ih­mi­siin liit­ty­vät omal­la koh­dal­la­ni ne syyt, mik­si tä­män­kin ke­vään asun ja työs­ken­te­len tääl­lä. Joko sinä tie­dät, mikä si­nut saa pa­laa­maan?