Sinä tors­tai­na oli ma­kea sää. Au­rin­ko läm­mit­ti juu­ri so­pi­vas­ti, mut­ta ei lii­kaa. Se­vet­ti­jär­ven kou­lun piha täyt­tyi pik­ku­hil­jaa ki­saa­jis­ta. Oli haus­ka vil­kuil­la, min­kä­lai­sia va­rus­tei­ta kans­sa­kil­pai­li­joil­la oli mat­kas­sa. Au­to­maat­ti­ses­ti tuli ver­tail­tua rink­ko­jen ko­koa. On­ko­han meil­lä lii­kaa kam­pet­ta? Minä ja kil­pa­kump­pa­ni­ni Saa­ra Lau­ha­maa muis­tu­tim­me toi­sil­lem­me, et­tä olem­me läh­dös­sä tä­hän ki­saan ret­kei­ly­a­sen­teel­la ja olem­me miet­ti­neet va­rus­teem­me sil­lä aja­tuk­sel­la: ai­om­me syö­dä, nuk­kua ja vaih­taa vaat­tei­ta.

Lähtöalueella ennen prologia. Kuva: Poppis Suomela

Saara niin valmiina kuin vain voi olla.

Ki­sa­pai­kal­la kil­pai­lun­joh­ta­ja Jou­ni Junk­kaa­la ker­ta­si ki­sa­oh­jeet ja muis­tut­ti, et­tei kan­na­ta ol­la niin ho­pus­sa, et­tei eh­di kat­so­maan mai­se­mia. Saim­me gps-seu­ran­ta­lait­teen ja ra­di­o­lä­het­ti­men, kän­ny­kät si­ne­töi­tiin ve­si­tii­vii­siin pus­sei­hin ja rin­kat pun­nit­tiin.

Kisa käyn­nis­tyi pro­lo­gil­la, jos­sa piti ha­kea ki­sa­kes­kuk­sen lä­hi­maas­toon si­joi­te­tut vii­si ras­tia. Pro­lo­gil­le läh­det­tiin me­lo­en. Rin­kat sai jät­tää läh­tö­a­lu­eel­le odot­ta­maan. Kun pro­lo­gin ras­tit oli plak­ka­ris­sa, sai jat­kaa var­si­nai­sel­le ki­sa­ra­dal­le.

Lähtö prologille. Kuva: Poppis Suomela

Etu­kä­teen aja­tel­tu­na pro­lo­gi tun­tui to­del­la tur­haut­ta­val­ta – mik­si tem­poa tur­ha kier­ros al­kuun, kun kil­pai­lun 32 ras­tis­sa­kin on ihan tar­peek­si te­ke­mis­tä. Jäl­ki­kä­teen voi to­de­ta, et­tä pro­lo­gil­le oli syyn­sä. Po­ruk­ka ha­jaan­tui ja läh­tö­a­lu­eel­la pys­tyi seu­raa­maan pa­rem­min kun­kin jouk­ku­een läh­töä var­si­nai­seen ki­saan.

Vääriä varustevalintoja?

Jo pro­lo­gin ai­ka­na huo­ma­sim­me, et­tä kak­sik­ko­mal­li­sil­la pack­raf­teil­lä pää­see ete­ne­mään avoi­mes­sa jär­vi­ve­des­sä ai­ka pal­jon vauh­dik­kaam­min kuin mei­dän yk­sik­kö­mal­li­sil­la lau­toil­lam­me. Täs­sä vai­hees­sa sitä oli tur­ha har­mi­tel­la. Toi­voim­me, et­tä yk­sik­kö­mal­lil­la­kin on omat etun­sa kil­pai­lun ede­tes­sä.

Kun olim­me tem­pais­seet pro­lo­gin läpi, oli ai­ka läh­teä sil­le ihan oi­ke­al­le ki­sa­tai­pa­leel­le. Uju­tim­me ta­va­ram­me ISS-jär­jes­tel­mäl­lä va­rus­tet­tu­jen pack­raf­tiem­me pont­to­nei­hin, täy­tim­me lau­tat il­mal­la ja li­vuim­me mat­kaan – ja mikä mah­ta­va fii­lis is­ki­kään! Sii­nä vai­hees­sa tai­sim­me hy­myil­lä kil­paa au­rin­gon kans­sa.

Varsinaisen kisaradan ensimmäisellä melontapätkällä. Fiilis oli makea!

Vätsärin vesistöt olivat käsittämättömän kirkkaita. Paikoin savipohja sai veden näyttämään myös upean turkoosilta. Vesiä jaksoimme ihastella päivästä toiseen.

Hymy kyl­lä hyy­tyi pian. Jo en­sim­mäi­sis­sä kui­vis­sa jo­ki­mut­kis­sa läh­dim­me ha­ke­maan mait­se pa­rem­paa reit­tiä. Pyö­rim­me het­ken jon­kin met­sä­tön­kä­reen ta­ka­na ja mie­tim­me, et­tä ei hit­to, em­me me voi ol­la heti hu­kas­sa kar­tan kans­sa.

Kos­ka kamp­peem­me oli­vat pont­to­neis­sa, lau­tat oli­vat ras­kaat kis­koa ja lii­ku­tel­la. Sel­vi­sim­me kui­ten­kin ta­kai­sin ve­sil­le – kun­nes olim­me pian taas maal­la. Hy­vin no­pe­as­ti kävi sel­väk­si, et­tä siir­ty­mi­siä on tuon tuos­ta ja pal­jon hel­pom­paa oli­si, jos kamp­peet oli­si­vat rin­kois­sa. En­sim­mäi­nen päi­vä oli siis vas­ta puo­li­vä­lis­sä, kun hyl­kä­sim­me ISS-jär­jes­tel­män, jon­ka olim­me ku­vi­tel­leet kä­te­väk­si. Sitä se var­mas­ti on­kin, mut­ta jos­sain ai­van muu­al­la kuin Kai­rac­ross Vät­sä­ris­sä.

Ohi ensimmäisestä rastista

Alun me­lon­ta­pät­kien jäl­keen oli vuo­ros­sa pi­dem­pi kä­ve­ly mait­se. Olim­me pa­kan­neet kamp­peet rink­koi­him­me, tyh­jen­tä­neet lau­tat ja si­to­neet lau­tat rink­ko­jem­me pääl­le. Olim­me syö­neet lou­naan ja jal­ka nou­si ke­ve­äs­ti, vaik­ka maas­to oli to­del­la ki­vik­kois­ta.

Pian saim­me huo­ma­ta, et­tä jal­ka oli ol­lut jopa lii­an ke­veä. Seu­ra­sim­me sil­mä ko­va­na kart­taa, mut­ta on­nis­tuim­me ohit­ta­maan ras­tin. Ete­nim­me ki­lo­met­rin en­nen kuin ta­ju­sim­me vir­heen. Suun­nis­ta­mi­nen ei ol­lut al­kuun help­poa, kun kart­to­jen mit­ta­suh­teet oli­vat 1:175 000 ja 1:50 000.

Hen­git­te­lim­me het­ken sy­vään, nie­lim­me pet­ty­myk­sen ja haim­me yk­kös­ras­tin.

Ruokaa laitettiin milloin missäkin puskassa tai rannassa. Pieni Pocket rocket -keitin ja kaasupullo oli todella passeli yhdistelmä. Ruokaa varten tarvitsimme vain muutaman desinkiehuvaa vettä. Ruokavalinnoistamme voi lukea tarkemmin tämän juttusarjan kakkosnumerosta.

Kakkosrasti oli upeassa paikassa. Pinkki ja tyven ilta antoi energiaa meloa yötä myöten.

Ai­kaa pa­loi, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta eh­dim­me al­ku­yö­hön men­nes­sä ne­los­ras­til­le saak­ka. Il­taa koh­den fii­lis vain pa­ra­ni ja pa­ra­ni. Sää oli tyy­ni ja tai­vas pink­ki. Tun­tui kuin kaik­ki maa­il­man mur­heet oli­si­vat ka­don­neet ym­pä­ril­täm­me. Mut­ta jot­ta ei nyt oli­si ai­van lii­an täy­del­lis­tä, pu­do­tin ka­me­ran ve­teen, kun ran­tau­duin ne­los­ras­til­le.

Sii­nä vai­hees­sa har­mit­ti vain se, et­tem­me sai­si enem­pää ku­via reis­sul­ta.

Ensimmäisen päivän iltana tulimme rastille numero neljä. Livuimme äänettömästi yössä. Rantautuessani kamera tipahti veteen. Onneksi Poppis Suomela sai meistä kuvia matkan varrelta.

Suunnittelematon pulahdus hidasti

Päi­vä nu­me­ro kak­si läh­ti hy­vin käyn­tiin. Sää oli yhä au­rin­koi­nen. Mat­ka tait­tui to­del­la vauh­dik­kaas­ti. Edel­li­se­nä päi­vä­nä olim­me eden­neet aluk­si rin­nak­kain Che­mi­cal Brot­her­sien ja sit­ten Kivi ja Vesi -jouk­ku­een kans­sa. Nyt kul­jim­me yl­häi­ses­sä yk­si­näi­syy­des­säm­me.

Ensimmäisen päivän meloimme koko ajan vastavirtaan.

Olim­me päät­tä­neet jo etu­kä­teen, et­tä liik­kui­sim­me niin pal­jon ve­sil­lä kuin vain mah­dol­lis­ta. Se tar­koit­ti, et­tä me­loi­sim­me myös muu­ta­mat kos­ket.

En­sim­mäi­sen päi­vän jat­ku­van vas­ta­vir­ta­me­lo­mi­sen jäl­keen myö­tä­vir­ta ja kos­ket tun­tui­vat haus­kal­ta vaih­te­lul­ta. Saa­ra on me­lo­ja­na ko­ke­nut, minä vain luu­len osaa­va­ni kai­ken. Haus­kuus lop­pui pie­neen pu­touk­seen, joka oli tar­peek­si iso kaa­ta­maan lau­tan. Ajau­duin pu­touk­seen si­vut­tain ja tie­sin heti, et­tä nyt men­nään.

On­nek­si kos­kes­sa oli sy­vyyt­tä, en­kä lou­kan­nut it­se­ä­ni. Nou­sin no­pe­as­ti pin­taan ja tar­ra­sin kiin­ni lau­tas­ta. Mela oli py­sy­nyt kä­des­sä koko ajan. Huu­sin Saa­ral­le, et­tä nap­paa kiin­ni juo­ma­ra­kos­ta, joka kel­lui si­ni­se­nä pal­lo­na vir­ras­sa.

Raa­ha­sin lau­tan ran­taan ja Saa­ra tuli pe­räs­sä. Yl­lät­tä­vää kyl­lä, kaa­tu­mi­nen ei säi­käyt­tä­nyt mi­nua sen kum­mem­min. Mie­tin vain, et­tä kuin­ka hi­tos­sa nämä kaik­ki veh­keet saa­daan kui­vik­si.

Saa­ra sy­tyt­ti tu­let sil­lä ai­kaa, kun minä kam­pe­sin ulos li­ti­mä­ris­tä vaat­teis­ta­ni. On­nek­si kui­va­pus­seis­sa ol­leet va­ra­vaat­teet oli­vat kui­vat.

Pää­tim­me hyö­dyn­tää pa­kol­li­sen tau­on ja syö­dä sa­mal­la lou­naan. Kii­ret­tä ei ol­lut, ti­lan­teel­le kun ei mi­tään voi­nut. Nau­res­ke­lim­me vain, et­tä nyt oli­si pi­tä­nyt ol­la se ka­me­ra. Oli­si saa­nut hy­viä lei­ri­ku­via.

Kun sii­nä sit­ten is­tus­ke­lim­me tu­len ää­res­sä, huo­ma­sim­me, et­tä joku nou­see kos­kea vas­ta­vir­taan. Vit­sai­lim­me, et­tä ei­kö­hän se ole Pop­pis Suo­me­la, ta­pah­tu­man va­lo­ku­vaa­ja, joka tu­lee ot­ta­maan ne kai­paa­mam­me lei­ri­ku­vat. Ja niin­hän se oli, ku­ka­pa muu­kaan. Pop­pis oli mat­kal­la ras­til­le 11, joka oli ai­ka lä­hel­lä si­jain­ti­am­me.

Hyvillä fiiliksillä koskimulauksen jälkeen. Kuva: Poppis Suomela

Tapahtuman valokuvaaja Poppis Suomela teki itsekin uskomattoman reissun erämaassa yrittäessään tavoittaa kuviinsa kaikki joukkueet jostain kohtaa reittiä. Meille Poppis ilmestyi useampaan otteeseen ja siitä tuli muotoutui jo vitsi. Kuva: Satu Renko Poppiksen kameralla - oma kamerani kun putosi järveen rastilla numero neljä.

Hatunnosto rastihenkilöille

Kun kamp­peet oli­vat kui­vat, jat­koim­me ras­til­le nu­me­ro 5. Jos­tain syys­tä ajau­duim­me em­pi­mään, on­ko mei­dän mi­tään jär­keä enää jat­kaa eteen­päin. Tut­kai­lim­me kart­taa ja mie­tim­me, et­tä jos suun­taam­me koh­ti ras­te­ja, jot­ka si­jait­si­vat Nor­jan ra­jan tun­tu­mas­sa, eh­ti­sim­me­kö mää­rä­a­jas­sa ta­kai­sin.

Jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na tämä em­pi­mi­nen tun­tuu ihan höl­möl­tä. Oli vas­ta toi­nen ki­sa­päi­vä ja kaik­ki maa­il­man ai­ka jäl­jel­lä.

On­nek­si vii­tos­ras­tin ras­ti­mies Ol­li Nuo­ran­to sai mei­dät jär­kiim­me. Ol­li loi mei­hin us­koa ja kan­nus­ti eteen­päin. Kai­ken kaik­ki­aan oli upe­aa, et­tä täl­lai­ses­sa maas­tos­sa ja näil­lä vä­li­mat­koil­la oli ras­teil­le saa­tu niin mo­nia va­paa­eh­toi­sia tal­koi­li­joi­ta ras­ti­hen­ki­löik­si. Eh­dim­me ta­va­ta heis­tä vii­si. He kaik­ki oli­vat tai­val­ta­neet ras­teil­le jal­kai­sin tai me­lo­mal­la ja val­voi­vat yö­tä myö­ten odo­tel­les­saan ras­teil­le saa­pu­via jouk­ku­ei­ta.

Rasti numero viisi saavutettu! Kuva: Olli Nuoranto, rastimies

Ha­tun­nos­to siis ras­ti­hen­ki­löil­le ja kak­sin­ker­tai­nen ha­tun­nos­to Ol­lil­le. Kii­tim­me Ol­lia ää­neen, kun otim­me au­rin­koa ja ma­koi­lim­me tau­ol­lam­me val­ta­van pys­ty­sei­näi­sen ki­vi­ka­ted­raa­lin poh­jal­la. Oli kol­mas päi­vän ja ta­ka­na jo ras­tit 6, 7, 8, 9 ja 10. Kii­tim­me Ol­lia myös ras­tin 10 jäl­kei­sil­lä tun­tu­ri­jär­vil­lä. Mi­ten upei­ta paik­ko­ja Suo­mes­ta voi­kin löy­tyä! Jos oli­sim­me kään­ty­neet vi­to­sel­la, nämä oli­si­vat jää­neet nä­ke­mät­tä.

Puuro täynnä sääskiä

Mut­ta mah­tui tuo­hon ras­ti­vä­liin 6–10 myös ham­pai­den­ki­ris­tys­tä – on­nek­si ei kui­ten­kaan it­kua.

Seis­ka­ras­ti si­jait­si Rou­ta­sen­ku­rus­sa. Lä­hes­tyim­me sitä ylä­kaut­ta eli maa­teit­se. Olim­me jo vä­sy­nei­tä ja minä liu­kas­tuin ki­vel­lä ja ve­din vol­til­la ym­pä­ri. Pai­na­va rink­ka vei nais­ta. Mi­hin­kään ei sat­tu­nut, mut­ta kun köm­min ylös, Saa­ral­la oli kau­his­tu­nut il­me – mi­nul­la oli ot­sa ve­res­sä. On­nek­si veri oli vain iti­kois­ta, joi­ta olin lit­san­nut naa­maa­ni. Jäim­me yök­si seis­ka­ras­til­le. Sääs­kien mää­rä oli jär­je­tön. Il­ta­puu­ro oli niin täyn­nä hyt­tys­tä, et­tä vä­sy­nee­nä oli pa­rem­pi vain kau­hoa hyt­ty­set­kin naa­ma­riin.

Routasenkurusta jäi synkkä mielikuva, vaikka kuvista näkee, että yölläkin oli vielä kirkasta. Tässä kohtaa väsymys oli kova. Piti saada nopeasti iltapuurot ja päästä telttaan nukkumaan. Kuva: Rastimies rastilla numero 7

Kol­man­te­na aa­mu­na läh­dim­me ka­si­ras­til­le ja teim­me tun­tu­ris­sa pa­ri­kin tur­haa kouk­kaus­ta, jot­ka pää­tyi­vät joka ker­ta Nor­jan ra­jaan ja po­ro­ai­taan. On­nek­si meil­lä oli tuo ai­ta he­rät­te­le­mäs­sä kat­so­maan kart­taa ja kom­pas­sia uu­des­taan. Jäl­ki­kä­teen kuu­lim­me, et­tä em­me ol­leet ai­no­at tuol­la alu­eel­la har­hail­leet. Ai­em­pa­na vuon­na joku jouk­kue oli läh­te­nyt jopa ai­dan ali Nor­jan puo­lel­le.

Paluumatkalle

Päi­vä päi­väl­tä suun­nis­ta­mi­sem­me oli kui­ten­kin pa­rem­paa. Sitä jo­ten­kin tot­tui maas­toon ja kart­taan. Huo­ma­sim­me, et­tä kun pis­tim­me sil­mät kiin­ni, sil­mis­sä vi­li­si­vät kart­to­jen kor­keus­käy­rät.

Ras­til­ta 10 ete­nim­me ras­tin 11 tun­tu­maan hy­vis­sä fii­lik­sis­sä. Ras­ti 11 si­jait­si tun­tu­rin hui­pul­la. Kos­ka oli jo il­ta, pää­tim­me pis­tää tel­tan pys­tyyn tun­tu­rin juu­reen ja ki­vu­ta hui­pul­le vas­ta aa­mul­la. Ja se ki­pu­a­mi­nen on­nis­tui täy­del­li­ses­ti, put­kah­dim­me ai­van suo­raan ras­til­le.

Kohti rastia 11. Etsimme sopivaa yöpaikkaa rannan läheisyydestä. Kuva: Poppis Suomela

Kohti rastia numero 12. Kuva: Poppis Suomela

Hui­pul­la mei­tä odot­ti­vat ras­ti­hen­ki­löt ja ku­kas muu­kaan kuin Pop­pis. Ker­roim­me heil­le, et­tä jat­kam­me vie­lä ras­tit 12 ja 13 ja sen jäl­keen suun­taam­me koh­ti Se­vet­ti­jär­veä.

Sää oli huo­no. Meil­lä oli me­lo­es­sa vas­ta­tuu­li ja jou­duim­me ylit­tä­mään pari suur­ta jär­ven­sel­kää isos­sa aal­lo­kos­sa. Aal­lok­ko muo­dos­ti vaah­to­päi­tä, ja muis­te­lin, kuin­ka pack­raft kaa­tui kos­kes­sa. Täs­sä­kään ei aut­ta­nut ajau­tua si­vut­tain, aal­lok­ko kaa­tai­si lau­tan. Oli siis pak­ko me­loa nok­ka koh­ti aal­to­ja ja ede­tä kyl­ki edel­lä koh­ti vas­ta­ran­taa. Sel­vi­sim­me kun­ni­al­la ja kun ko­et­te­le­mus oli ohi, to­te­sin Saa­ral­le, et­tä nyt ero­tin, mitä on jän­ni­tys ja mitä pel­ko. Mi­nua oli oi­ke­as­ti pe­lot­ta­nut.

Päi­vän mit­taan voi­mat hii­pui­vat. Ve­dim­me lau­tat kau­niil­le hiek­ka­ran­nal­le suo­jai­sas­sa pou­ka­mas­sa, lai­toim­me ruo­an mu­hi­maan ja otim­me tir­sat. Minä hie­kal­la puun­run­koa vas­ten, Saa­ra omas­sa pack­raf­tis­saan. Ja se teki hy­vää! Lou­naan jäl­keen ener­gi­a­ta­sot oli­vat taas koh­dil­laan.

Ehjiä ja hyvissä voimissa

Vie­lä täs­sä vai­hees­sa to­te­sim­me, et­tä eh­ti­sim­me sa­man päi­vän ai­ka­na maa­liin ja kol­men päi­vän ki­sa­sar­jaan, mut­ta mitä tur­haan. Saa­ra löy­si kar­tas­ta pai­kan, jos­sa saat­tai­si ol­la kiva lei­ri­paik­ka. Ja sitä se oli. Pie­ni nie­men­kär­ki suo­ras­taan kut­sui pys­tyt­tä­mään tel­tan. Tuu­li oli jo tyyn­ty­nyt ja au­rin­ko pais­toi. Kel­lo oli vas­ta vii­si, kun lai­toim­me tu­let ja le­vi­tim­me ma­kuu­a­lus­tam­me nuo­ti­on ym­pä­ril­le. Köm­mim­me ma­kuu­pus­sei­him­me ja kat­se­lim­me tai­vas­ta, pil­viä ja ve­si­ta­soa, joka hal­koi ta­sai­sen sään­nöl­li­ses­ti Vät­sä­rin il­ma­ti­laa.

Poh­dim­me sii­nä loi­koil­les­sam­me vii­me päi­vien ta­pah­tu­mia, va­rus­tei­tam­me ja oli­ko jo­tain, mitä oli­sim­me teh­neet toi­sin. Ruo­kaa oli so­pi­vas­ti, vain vii­den­nen päi­vän an­nok­set jäi­vät yli. Ve­den puh­dis­ta­mi­seen os­tet­tu Ste­ri­pen oli lois­ta­va han­kin­ta. Pack­raf­teis­sa kak­sik­ko oli­si ol­lut no­pe­am­pi, mut­ta tu­le­via ret­kiä aja­tel­len on kiva, et­tä mo­lem­mil­la on omat yk­si­köt. Ken­gät eli pe­rus­lenk­ka­rit pe­la­si­vat mo­lem­mil­la mai­ni­os­ti. Ve­den­pi­tä­vät su­kat kas­tui­vat vä­lil­lä lä­pi­mä­rik­si, mut­ta nii­den si­sä­ma­te­ri­aa­li oli läm­min. Hiko Pant­se­ja ru­pe­sim­me kut­su­maan tur­va­hou­suik­si, ne oli­vat niin mai­ni­ot. Hyt­tys­myrk­kyä kum­pi­kaan meis­tä ei yleen­sä käy­tä, täl­lä reis­sul­la ku­lui ko­ko­nai­nen spra­y­pul­lo.

Mat­kan var­rel­le jäi kam­pet­ta. Mi­nun pack­raf­tis­ta ka­to­si evä yk­kös­ras­tin jäl­keen ja lau­tan il­ma­täyt­tö­pus­si tip­pui mat­kas­ta il­mei­ses­ti ne­los­ras­tin jäl­kei­sel­lä met­sä­pät­käl­lä. Yk­si Ca­mel­ba­kin juo­ma­pul­lo­kin ka­to­si.

Mut­ta mikä tär­kein­tä: me kak­si, Kek­si­tään myö­hem­min -tii­min nai­set, me olim­me sel­vin­neet il­man louk­kaan­tu­mi­sia tai ra­si­tus­vam­mo­ja. Rak­ko­ja oli kä­sis­sä ja ja­lois­sa, mut­ta ne­kään ei­vät häi­rin­neet mis­sään vai­hees­sa. Mo­lem­mil­la krop­pa toi­mi läpi ki­san. Ai­na kun as­tuim­me mai­hin, tun­tui mu­ka­val­ta läh­teä kä­ve­le­mään ja ai­na kun me­nim­me ve­sil­le, tun­tui mu­ka­val­ta ryh­tyä me­lo­maan. Tii­mi­työ oli mut­ka­ton­ta ja sau­ma­ton­ta. Huu­mo­ri, useim­min huo­no, kan­toi alus­ta lop­puun. Maa­lis­sa to­te­sim­me, et­tä olim­me eh­kä jopa pir­te­äm­piä pa­la­tes­sam­me kuin star­tis­sa.

Vii­mei­nen lei­ri-il­ta ja yö oi­ke­as­taan ki­teyt­ti koko reis­sum­me upeu­den. Me olim­me ki­sas­sa ret­kei­le­mäs­sä ja tämä oli ol­lut ret­kien ret­ki.

Viitosrasti oli vesiputouksella. Tässä kohtaa emmimme jatkoa. Rastimies tsemppasi meidät jatkamaan. Kuva: Olli Nuoranto, rastimies

Kaik­ki jut­tu­sar­jan kol­me osaa ovat mak­sut­ta lu­et­ta­vis­sa osoit­tees­sa kuuk­ke­li.com. Jut­tu­sar­jan en­sim­mäi­ses­sä osas­sa pun­ta­roi­tiin va­rus­te­va­lin­to­ja ja toi­ses­sa osas­sa tu­tus­tut­tiin pack­raf­tei­hin. P.s. Vuo­den 2022 Kai­rac­ros­siin voi jo il­moit­tau­tua...