Hy­viä hiih­to­ki­lo­met­re­jä, mu­ka­via mä­en­las­ku­ja, pe­rin­tei­siä hil­la­herk­ku­ja, ki­vo­ja koh­taa­mi­sia ja mai­se­mien ihai­lua – täs­sä Le­vin hiih­to­päi­vä­ni ai­nek­set.

Hiih­dän en­sim­mäi­sen noin seit­se­män ki­lo­met­rin eta­pin Merk­ki­sen la­tu­kah­vi­lal­le ja ihas­te­len lu­mis­ta met­sä­mai­se­maa. Sää on pil­vi­nen, ei­kä la­dul­la ole ke­tään muu­ta. Hiih­to­ryt­mi­ni on läm­mit­te­le­vää ja uut­ta reit­tiä ih­met­te­le­vää.

Saa­vun Merk­ki­sen La­tu­kah­vi­lal­le ja huo­maan sei­nään no­jaa­van suu­ren kyl­tin: ”Lät­ty 5e”. Kun mi­nul­le sel­vi­ää, et­tä le­tun saa Mir­ja Ni­kan it­se poi­mi­mil­la hil­loil­la ja ker­ma­vaah­dol­la, en voi ohit­taa herk­kua. On­han oi­ke­as­taan toi­sen aa­mu­pa­lan ai­ka. Nau­tis­ke­len pak­sun ja mauk­kaan le­tun kah­vin kera laa­vus­sa ul­ko­tu­len ää­rel­lä.

Merkkisen latukahvilan hillalätty maistui laavulla avotulen äärellä.

Kun olen pyyh­ki­nyt vii­mei­set ker­ma­vaah­dot suu­pie­les­tä­ni, tam­pe­re­lai­set Nii­na ja Ant­ti Nie­mi kaar­ta­vat la­tu­kah­vi­lan pi­haan. He ovat py­säh­ty­neet sa­mas­sa pai­kas­sa edel­li­se­nä vuon­na.

– Täs­tä pai­kas­ta jäi vii­me vuo­del­ta hyvä muis­to, Nii­na ker­too.

– Mus­tik­ka­me­hu oli hy­vää. Sen ta­kia py­säh­dyt­tiin, Ant­ti jat­kaa.

Pa­ris­kun­nan toi­vee­na on tä­nään näh­dä tun­tu­rei­ta, kun vii­me vuon­na oli ol­lut lii­an su­muis­ta. Jä­tän Nii­nan ja An­tin juo­maan me­hua ja jat­kan mat­kaa­ni. Eh­kä­pä mi­nä­kin näen tä­nään nii­tä tun­tu­rei­ta.

Kehuttu munkki

Mi­nul­la on kar­tan mu­kaan mat­kaa Han­hi­pir­til­le va­jaa nel­jä ki­lo­met­riä. Etap­pi on kau­nis­ta ja vaih­te­le­vaa met­sää. Hiih­dän it­sek­se­ni ja nau­tis­ke­len hiih­to­ryt­mis­tä­ni. Ku­kaan muu ei ole tä­nään vie­lä hiih­tä­nyt pe­rin­tei­sen la­tua, ja sitä peit­tää ohut lu­mi­ker­ros. Aja­tuk­se­ni tu­le­vat ja me­ne­vät.

Han­hi­pirt­ti on met­sän kes­kel­lä, mut­ta sen ta­ka­pi­hal­ta on nä­ky­mä Py­hä­jär­vel­le ja tun­tu­ri­mai­se­maan, joka avau­tuu etee­ni har­maan eri sä­vyis­sä. As­te­len si­sään tun­nel­mal­li­seen tu­paan.

Munkkiraati Ari Kuisma, Mari Kuisma ja Pertti Kuisma lähdössä Hanhipirtiltä.

Ori­mat­ti­las­ta tul­leet Mari ja Ari Kuis­ma sekä Arin iso­ve­li Pert­ti ovat en­sim­mäis­tä ker­taa Le­vil­lä lo­mai­le­mas­sa.

– Tä­män mun­kin jäl­keen olem­me mais­ta­neet kaik­ki Le­vin mun­kit, ja kaik­ki la­dut on hiih­det­ty jom­paan­kum­paan suun­taan. Tääl­lä on par­haat mun­kit, Mari ker­too.

– Täl­lä ker­taa tu­tus­tu­taan reit­tei­hin. Jos jos­kus ol­laan tääl­lä ke­vät­han­kien ai­kaan au­rin­gon­pais­tees­sa, niin sit­ten osai­sin sa­noa, mikä latu on pa­ras ja mis­sä ovat kau­neim­mat mai­se­mat, Ari poh­tii.

– Tääl­lä on to­si­aan par­haat mun­kit. Olen ty­kän­nyt myös Mar­ja-Lee­nan ko­das­ta, kun siel­lä saa hy­viä muu­rik­ka­let­tu­ja. Olen käy­nyt siel­lä jo kak­si ker­taa, Pert­ti vir­nis­tää.

Tä­nään täl­lä ryh­mäl­lä on sel­vä ai­ka­tau­lu­ta­voi­te: on ol­ta­va te­le­vi­si­on ää­res­sä kel­lo 13 kat­so­mas­sa Trond­hei­min MM-hiih­to­ja. He läh­te­vät va­paal­la tyy­lil­lä eteen­päin ja minä jään lait­ta­maan suk­sia jal­kaa­ni. Jä­tän täl­lä ker­taa mais­ta­mat­ta lois­ta­van ar­vo­sa­nan saa­neen mun­kin, ja läh­den hiih­tä­mään munk­ki­raa­din pe­räs­sä.

Mäkien laskemisen ihanuus

Hiih­dän 1,8 ki­lo­met­riä ja tu­len ris­teyk­seen. Sa­maan ai­kaan sii­hen saa­pu­vat Kal­le Ryy­nä­nen ja hä­nen lap­sen­sa Tuuk­ka ja Ven­la. Tuu­kan Tap­pa­ran tuu­li­pu­ku pal­jas­taa per­heen ko­ti­kau­pun­gin ja -seu­ran.

– Meil­lä on ma­ja­paik­ka Yl­läk­sel­lä ja ol­laan hiih­det­ty siel­lä murt­sik­kaa. Ei­len käy­tiin liu­ku­lu­mi­ken­käi­le­mäs­sä ja sit­ten ol­tiin yk­si päi­vä rin­tees­sä, Kal­le-isä ker­too.

Ryynäsen perhe aikoi hiihtää Leviltä Ylläkselle.

Seu­raa­vaan la­tu­kah­vi­laan on mat­kaa rei­lut yk­si­tois­ta ki­lo­met­riä, ja mat­ka al­kaa mäen kii­pe­ä­mi­sel­lä. La­tu­ko­ne tu­lee vas­taan, ja sen jäl­keen va­paan tyy­lin baa­na on kos­ke­ma­ton. Au­rin­ko pil­kah­te­lee pui­den lo­mas­ta. On kau­nis­ta ja hil­jais­ta. Hiih­tä­mi­sen kat­kai­see vain jat­ku­va tar­ve ot­taa va­lo­ku­via. Sit­ten on­kin mä­en­las­kun ai­ka – täs­tä iha­nuu­des­ta ovat muu­ta­mat lap­set muis­tut­ta­neet mi­nua tä­män tal­ven ai­ka­na.

Tasamaata Aakenuspirtille

Mä­en­las­kun jäl­keen mai­se­ma muut­tuu ta­sai­sek­si ja se säi­lyy sel­lai­se­na ai­na Aa­ke­nus­pir­til­le as­ti. Vii­mei­nen etap­pi on mi­nul­le tut­tu pa­rin vii­kon ta­kaa, kun hiih­din Yl­läk­sel­tä Le­vil­le. Kur­vaan tu­tun la­tu­kah­vi­lan pi­haan sa­maan ai­kaan, kun Kal­le, Ven­la ja Tuuk­ka saa­pu­vat toi­ses­ta suun­nas­ta.

– Mei­dän reit­tim­me oli tosi ta­sai­nen, ja kuun­te­lin sa­mal­la ää­ni­kir­jaa, Ven­la nau­raa.

Aakenuspirtin Marja Könkään hillaleivos on tehty äidin reseptillä.

Ryy­nä­sen per­he syö päi­vän vii­mei­set keit­to­lou­naat, ja minä va­lit­sen pir­tin emän­nän Mar­ja Kön­kään it­se te­ke­mää tat­ti­pii­rak­kaa. Jäl­ki­ruu­ak­si otan hil­la­lei­vok­sen, jon­ka Mar­ja on teh­nyt äi­tin­sä re­sep­til­lä. Her­kut­te­lun lo­mas­sa kuun­te­len kans­sa­hiih­tä­jie­ni kes­kus­te­lu­ja Yl­läs–Levi-rei­tin la­dun kun­nos­ta. Kal­le-isä ar­poo vie­lä reit­ti­vaih­to­eh­to­ja.

– Meil­lä on vie­lä työ­pät­kä tie­dos­sa, ja mi­nul­la on mu­ka­na ve­to­köyt­tä, jos me­nee ve­to­hom­mik­si. Päi­vä al­kaa ol­la jo yl­lät­tä­vän pit­käl­lä ja var­maan meil­lä me­nee mat­kaan vie­lä vä­hin­tään vii­si tun­tia, hän poh­tii.

En­nen läh­tö­ä­ni Mar­ja vink­kaa, et­tei Aa­ke­nus­pir­til­le ai­na tar­vit­se hiih­tää Le­vil­tä tai Yl­läk­sel­tä saak­ka. Pir­tin pi­haan pää­see au­tol­la ja sit­ten voi hiih­tää ly­hy­em­män rei­tin. Jos tyk­kää käy­dä avan­nos­sa ja sau­noa, niin hiih­to­päi­väk­si kan­nat­taa va­li­ta kes­ki­viik­ko. Sil­loin Aa­ke­nus­pir­til­lä on ylei­nen sau­na­vuo­ro kel­lo 17–18.30.

Tuntureita näkyvissä

Aa­ke­nus­pir­til­tä on Kät­kän Laa­vul­le 13,2 ki­lo­met­riä. Olen hiih­tä­nyt tä­män eta­pin ker­ran ai­em­min, jo­ten mai­se­mat oli­vat mi­nul­le tut­tu­ja. Au­rin­ko pil­kis­te­lee edel­leen ja ajat­te­len ta­paa­mi­a­ni kans­sa­hiih­tä­jiä, jot­ka oli­vat tä­nään toi­vo­neet nä­ke­vän­sä tun­tu­rei­ta. Mi­nä­kin py­säh­dyn ihai­le­maan nä­ky­mää, jos­sa au­rin­ko va­lai­see val­ke­an tun­tu­rin rin­teen.

Noin nel­jä ki­lo­met­riä en­nen Kät­kän Laa­vua mi­nun pi­tää va­li­ta joko mus­ta reit­ti tai ta­sai­sem­pi vaih­to­eh­to. Va­lit­sen jäl­kim­mäi­sen, kos­ka ha­lu­an eh­dot­to­mas­ti eh­tiä laa­vul­le en­nen la­tu­kah­vi­lan sul­keu­tu­mis­ta. Jä­tän siis huh­ki­mi­sen täl­lä ker­taa, jot­ta eh­din her­kut­te­le­maan.

Eemil Koivumäki ja Merja Majanen tauolla Kätkän Laavulla.

Kät­kän Laa­vul­la ovat vain kou­lu­lai­nen Ee­mil Koi­vu­mä­ki Tam­pe­reel­ta ja hä­nen tä­tin­sä Mer­ja Ma­ja­nen, jol­la on mök­ki Le­vil­lä. Ee­mil on jo hiih­tä­nyt päi­vän ai­ka­na lä­hes vii­si­kym­men­tä ki­lo­met­riä, ja sa­mo­ja mää­riä nuo­ri mies ker­too si­va­koi­neen­sa päi­vit­täin jo ai­em­min lo­ma­vii­kol­la. Mer­ja on puo­les­taan vuo­sien ai­ka­na hiih­tä­nyt kaik­ki Le­vin la­dut mo­neen ker­taan.

– Reit­ti­va­lin­to­ja on pal­jon, ei­kä mai­se­miin kyl­läs­ty. Li­säk­si on kiva, kun lä­hel­lä on usei­ta tun­tu­rei­ta, jon­ne voi läh­teä, hän poh­tii.

Ee­mil ja Mer­ja jat­ka­vat mat­kaa ja minä me­nen ju­tut­ta­maan Ei­ja Kur­kis­ta, joka on pyö­rit­tä­nyt vuo­sia Kät­kän Laa­vun la­tu­kah­vi­laa.

– Suo­si­tuim­pia tuot­tei­tam­me ovat pe­rin­tei­nen mus­tik­ka­me­hu ja lät­ty, jon­ka pääl­le lai­tan lak­ko­ja ja ker­ma­vaah­toa. Pais­tan­ko si­nul­le sel­lai­sen? Oh­ra- ja veh­nä­jau­hoon teh­ty muu­rin­poh­ja­let­tu on sa­vo­lai­nen pe­rin­ne­herk­ku ei­kä sii­tä tie­ten­kään voi kiel­täy­tyä.

Eija Kurkinen pitää lättyjen paiston lomassa yllä Kätkän Laavun henkeä.

Ei­ja jää pais­ta­maan let­tua ja laa­vu al­kaa täyt­tyä hiih­tä­jis­tä, vaik­ka la­tu­kah­vi­lan sul­ke­mi­sai­kaan on enää vii­si mi­nuut­tia. Ei­ja saa le­tun val­miik­si ja me­nee sy­tyt­tä­mään tu­let laa­vul­le. Yk­si hiih­tä­jis­tä kai­vaa esiin mak­ka­ra­pa­ke­tin, yk­si pa­ris­kun­ta odot­te­lee let­tu­jaan, toi­nen hiih­tä­jä juo kah­via vilt­ti har­teil­laan, yk­si pa­ris­kun­ta saa­puu pai­kal­le pyö­ril­lä, äi­ti ja ty­tär lait­ta­vat suk­set te­li­nee­seen ja is­tu­vat jouk­koom­me. Li­sää ih­mi­siä tu­lee koko ajan ja la­tu­kah­vi­la py­syy avoin­na.

– Pu­hut­tiin juu­ri Ei­jan kans­sa ”Kät­kän Laa­vun spi­ri­tis­tä”. Tyt­tä­re­ni las­ket­te­lee yleen­sä, mut­ta yh­te­nä lo­ma­päi­vä­nä hä­nen on pääs­tä­vä käy­mään tääl­lä. Täs­sä pai­kas­sa on sitä jo­tain, äi­ti huik­kaa laa­vun toi­sel­ta puo­lel­ta.

Kes­kus­te­lut loi­mot­ta­van tu­len ää­res­sä pol­vei­le­vat me­neil­lään ole­vis­ta MM-ki­sois­ta eri reit­ti­va­lin­toi­hin. Is­tun pai­kal­la­ni pi­dem­pään kuin olin aja­tel­lut. On mu­ka­vaa ta­ri­noi­da ih­mis­ten kans­sa. Pian on kui­ten­kin läh­det­tä­vä, kos­ka al­kaa pa­lel­taa. Hiih­dän vii­mei­sen, noin seit­se­män ki­lo­met­rin mit­tai­sen eta­pin vauh­dik­kaas­ti, et­tä läm­pe­nen. Sa­mal­la ajat­te­len äs­keis­tä koh­taa­mis­ta. Tau­ko Kät­kän Laa­vul­la oli mu­ka­va so­si­aa­li­nen het­ki. Eh­kä­pä se mai­nit­tu spi­rit tart­tui mei­hin kaik­kiin.

Nyt edes­sä­ni on enää lop­pu­las­ku Im­mel­jär­ven jääl­le ja jär­ven yli lyk­ki­mi­nen jäi­siä la­tu­ja pit­kin. Latu päät­tyy mat­kai­luin­fon eteen. Ret­ki on päät­ty­nyt ja mi­nul­la on hie­man hai­kea olo. Olin hiih­tä­nyt her­ku­tel­len, hil­jen­ty­en ja haus­kaa seu­raa koh­da­ten. Seu­raa­val­la ker­ral­la tai­dan läh­teä mat­kaan huh­kien. Kii­tos kai­kil­le ki­vois­ta koh­taa­mi­sis­ta.