Sii­nä se kiil­te­lee mar­ras­kuun alun au­rin­gos­sa, Päi­vik­ki Pa­lo­saa­ren uu­sin yl­pey­den ai­he ja Hul­lu Poro kon­ser­nin mil­joo­na­sat­saus, Jou­lu­pu­kin talo. Tai oi­ke­as­taan kak­si ta­loa. Var­si­nai­nen jou­lu­pu­kin koti, su­loi­nen pie­ni hir­si­ta­lo, si­jait­see pie­nen nyp­py­län pääl­lä. Sen vie­res­sä ko­ho­aa ma­ta­lam­pi, pit­kän­mal­li­nen la­si­sei­näi­nen El­ves Cen­ter -mo­ni­toi­mi­ra­ken­nus, joka kät­kee si­säl­leen ko­ko­nai­sen jou­lu­fan­ta­si­a­maa­il­man.

Uusi kompleksi kokonaisuudessaan. Oikealla joulupukin koti, jonka kautta pääsee vasemmanpuoleisen rakennuksen sisälle kätkeytyvään fantasiamaailmaan.

Si­säl­lä mie­hiä lap­paa huo­nees­ta toi­seen kel­tai­sis­sa huo­mi­o­lii­veis­sään, po­ran ään­tä ei pää­se pa­koon mis­sään. Ovet ava­taan asi­ak­kail­le 15. mar­ras­kuu­ta, mut­ta te­ke­mis­tä vie­lä pii­saa.

As­te­len pe­rem­mäl­le ja läh­den et­si­mään Päi­vik­kiä.

– Tuol­la se vi­lah­ti äs­ken, joku työ­mie­his­tä huik­kaa.

– Päi­vik­ki on kyl­lä no­pea liik­keis­sään, toi­nen jat­kaa.

– Et­tä voi se ol­la tuol­la toi­ses­sa­kin suun­nas­sa.

Tämä sel­vä. Löy­dän Päi­vi­kin lo­pul­ta jou­lu­pu­kin ko­dis­ta, jos­sa yk­si jos toi­nen­kin ta­va­ra ha­kee vie­lä paik­kaan­sa.

– Odo­ta­pa het­ki, kun saam­me täs­tä tä­män kaa­pin nos­tet­tua sei­nää vas­ten ja nuo laa­ti­kot pois tuol­ta, Päi­vik­ki sa­noo.

– Kat­sos tätä mat­toa, ei­kö ole­kin hie­no! Ja so­pii täy­del­li­ses­ti va­lai­si­meen ja ver­hoi­hin, hän jat­kaa ja esit­te­lee va­lai­sin­ta, joka odot­taa vie­lä ri­pus­ta­mis­taan.

– Va­lai­si­met piti ri­pus­taa kul­lan­vä­ri­sil­lä ket­juil­la, mut­ta mus­tia tuli, ja ai­van lii­an hep­poi­sia, Päi­vik­ki har­mit­te­lee.

Päivikille sisustaminen on sydämen asia. Joulupukin kotona kaikki sopii täydellisesti yhteen.

Verena Reich öljykäsittelee joulupukin ajatteluhuoneen kalusteita.

Jo­kai­sel­le yk­si­tyis­koh­dal­le lii­ke­nee huo­mi­o­ta.

– Minä olen tä­män kai­ken suun­ni­tel­lut ja si­sus­ta­nut, en­kä ole an­ta­nut si­sus­tu­sark­ki­teh­tien hö­pöt­tää. Kaik­ki nämä iha­nat ka­lus­teet ovat pääs­seet tääl­lä esiin.

Pak­ko myön­tää, et­tä jäl­ki on vai­kut­ta­vaa. Jou­lu­pu­kin ko­toa ei löy­dy kitsc­hiä, mas­sa­tuo­tet­tua rih­ka­maa, vaan vank­ko­ja täys­pui­sia ka­lus­tei­ta ja ajan pa­ti­noi­maa an­tiik­kia. Mis­sä näi­tä kaik­kia ta­va­roi­ta on säi­ly­tet­ty?

– Mi­nul­la­han on kaik­ki pai­kat täyn­nä näi­tä han­kin­to­ja. Ja sit­ten ne jos­sain vai­hees­sa löy­tä­vät oman paik­kan­sa.

Valot, ääni ja tarina

Päi­vik­ki lu­paa vie­dä mi­nut kier­rok­sel­le, mut­ta läh­tee en­sin si­pai­se­maan li­laa luo­miin­sa.

– Ei­hän sitä muu­ten voi ku­via ot­taa, hän nau­raa.

Tonttujen työpajalla ei vielä näkynyt tonttuja.

Ja niin ka­do­tan Päi­vi­kin tois­ta­mi­seen. Jou­lu­pu­kin ko­dis­ta pää­see “sa­la­o­ven” kaut­ta por­taik­koon, joka joh­dat­taa kul­ki­jan toi­seen ta­loon – sii­hen isoon ja ma­ta­laan. En­sim­mäi­se­nä tup­sah­dan tont­tu­jen työ­huo­neel­le. Tont­tu­ja ei vie­lä näy, mut­ta työ­mie­hiä kyl­lä. Seu­raa­vak­si as­tun suu­reen sa­liin, jon­ka di­gi­taa­li­sil­la sei­nil­lä lii­tää jou­lu­puk­ki po­ro­rees­sään. Huo­neen eh­do­ton kat­seen­van­git­si­ja on kui­ten­kin kes­kel­lä ti­laa ko­ho­a­va jät­ti­mäi­nen puu.

– Päi­vik­ki on suun­ni­tel­lut puun, ja Kim­mo Ta­ka­rau­tio on to­teut­ta­nut sen, ker­too mies, joka sei­soo tab­let­ti kä­sis­sään puun juu­rel­la.

Mies osoit­tau­tuu Jar­mo Hu­ja­sek­si, joka on vas­tan­nut vii­mei­set 20 vuot­ta Hul­lu Po­ron jo­ta­kuin­kin kai­kes­ta tek­nii­kas­ta ai­na Aree­nas­ta ko­kous­ti­loi­hin.

– Vas­taan myös tä­män ta­lon kuva-, valo- ja ää­ni­tek­nii­kas­ta, hän ker­too.

Oppaat ohjaavat fantasiamaailman tekniikkaa tableteilta.

Kun asi­ak­kaat ovat kier­rok­sel­la, ku­kin opas saa kou­raan­sa sa­man­lai­sen tab­le­tin.

– Täs­sä nä­kyy työ­pa­ja, show-huo­ne ja his­sit yk­si, kak­si ja kol­me. Op­paat käyn­nis­tä­vät huo­nei­den tek­niik­kaa sitä mu­kaan, kun ryh­mä ete­nee. Mi­nul­la on omat si­vut, joil­la sää­dän asi­oi­ta tar­peen mu­kaan. Nyt yk­si liu­ku ei toi­mi, Hu­ja­nen esit­te­lee tab­le­tin nä­ky­mää.

Tab­le­til­ta saa myös eloa jät­ti­puu­hun – va­lot, ää­nen ja ta­ri­nan.

– Tun­nis­tat var­maan hen­ki­lön, Hu­ja­nen ky­syy, kun Heik­ki Kin­nu­sen kas­vot il­mes­ty­vät puu­hun.

Kin­nu­nen ker­too vii­den mi­nuu­tin mit­tai­sen jou­lu­ta­ri­nan, joka on pää­o­sin Päi­vi­kin tyt­tä­ren kir­joit­ta­ma. Eng­lan­nin­kie­li­nen kään­nös on teh­ty te­ko­ä­lyl­lä, Kin­nu­sen ään­tä käyt­tä­en.

Show-huoneessa puu herää henkiin. Heikki Kinnunen on antanut puulle kasvonsa ja äänensä.

Hu­ja­nen on ren­noil­la mie­lin, vaik­ka puun käyn­nis­tä­mi­nen ei su­ju­nut täy­del­li­ses­ti.

– Hi­o­mis­ta­han tie­ten­kin riit­tää. Koo­daa­ja tu­lee vie­lä kol­mek­si päi­väk­si hom­miin. Mut­ta kaik­ki on ihan hy­väl­lä mal­lil­la, hän ar­vi­oi.

Hu­ja­nen läh­tee näyt­tä­mään seu­raa­vaa ti­laa ja kas, siel­tä löy­tyy myös Päi­vik­ki. Jäl­leen yk­si­tyis­koh­ta jos toi­nen­kin on vaa­ti­nut hä­nen huo­mi­o­taan.

– Joko kä­vit his­sis­sä? Päi­vik­ki ky­syy.

– Se pi­tää eh­dot­to­mas­ti men­nä kat­so­maan! hän jat­kaa.

Fan­ta­si­a­maa­il­man pol­ku jat­kuu pu­hu­val­ta jät­ti­puul­ta his­sil­le, jol­la mat­ka­taan ta­paa­maan it­se jou­lu­puk­kia. Hu­ja­nen nap­saut­taa tek­nii­kat pääl­le, ja Päi­vik­ki pai­naa his­sin nap­pu­laa. ”Bing”, his­si saa­puu ja as­tum­me si­sään. His­sin ää­ni- ja va­lo­e­si­tys käyn­nis­tyy, ja mat­ka koh­ti jou­lu­pu­kin työ­huo­net­ta al­kaa. ”Bing”, olem­me pe­ril­lä. Oi­ke­as­ti his­si on vain huo­ne, ja il­luu­sio mat­kas­ta luo­daan di­gi­taa­li­sil­la rat­kai­suil­la.

En­nen kuin vie­rai­li­jat saa­pu­vat jou­lu­pu­kin luok­se, puk­ki saa op­pail­ta tie­toa heis­tä. Eli vaik­ka ky­sees­sä on koh­de isoil­le mas­soil­le, pal­ve­luun on saa­tu ru­tis­tet­tua myös ri­paus per­so­noin­tia?

– Kyl­lä, juu­ri näin, Päi­vik­ki sa­noo.

Lattiat tekivät 8000 kilometrin reissun

Jou­lu­pu­kin ta­paa­mi­sen jäl­keen vie­rai­li­ja tup­sah­taa fan­ta­si­a­maa­il­mas­ta ta­kai­sin omaan ulot­tu­vuu­teem­me. Pu­kin työ­huo­neen ovi vie kah­vi­la- ja myy­mä­lä­ti­laan, jos­sa kuka ta­han­sa voi vie­rail­la il­man si­sään­pää­sy­mak­sua.

– Tä­hän tu­lee myy­mä­lä. Siir­räm­me Tont­tu­las­ta kai­ken mat­ka­muis­to­ta­va­ran tän­ne, Päi­vik­ki esit­te­lee.

– Tont­tu­la on ol­lut niin täyn­nä! On ol­lut jo­ten­kin tyl­sä­kin, kun ka­te­taan kau­niis­ti pöy­dät il­lal­li­sel­le, ja sit­ten asi­ak­kaat is­tu­vat mat­ka­muis­to­myy­mä­län kes­kel­lä.

Kah­vi­las­sa on 120 asi­a­kas­paik­kaa.

– Ja kat­so­pa tuo­ta te­ras­sia, se on niin val­ta­va, et­tä sii­nä voi­si jär­jes­tää ke­säl­lä vaik­ka ke­sä­te­at­te­ria, Päi­vik­ki vi­si­oi.

Kaik­ki vi­si­ot ei­vät ole mat­kan var­rel­la men­neet put­keen.

– Tämä lat­tia, Päi­vik­ki huo­kai­see sy­vään.

– Ha­lu­sin Al­tan ki­ven nä­köi­sen ma­ton. Vas­ta kol­mas mal­li­kap­pa­le oli sin­ne päin, sen sit­ten hy­väk­syin pit­kin ham­pain.

Juu­ri kun Päi­vik­ki har­mit­te­lee lat­ti­aa, pai­kal­le pyy­häl­tää hä­nen puo­li­son­sa Mika Lat­va, joka jat­kaa suo­raan sa­mas­ta ai­hees­ta.

– Huh, lat­ti­at tu­li­vat vii­me yö­nä. Pää­sin vas­ta vä­hän en­nen kah­ta tääl­tä pois. Mie­het läh­ti­vät aja­maan va­jaa viik­ko sit­ten kes­ki­viik­ko­aa­mu­na kel­lo 8 Rans­kas­ta ja ajoi­vat yh­tä kyy­tiä 8000 ki­lo­met­riä tän­ne meil­le, Mika ker­too.

Projekti on pitänyt Päivikin ja Mikan kiireisinä. Lopputuloksesta he ovat enemmän kuin ylpeitä.

Päi­vi­kin ta­voin Mi­ka­kin on huh­ki­nut hom­mia ko­val­la syk­keel­lä, ja tah­ti vain ki­ris­tyy lop­pu­suo­ral­la.

– Teen pal­jon sel­lais­ta, mikä ei näy muil­le. Hoi­dan ti­lauk­sia ja kul­je­tuk­sia, Mika sa­noo.

– Pu­he­li­mes­sa se on koko ajan, Päi­vik­ki huik­kaa vä­liin.

– Täs­sä nämä te­le­vi­si­ot ovat kans­sa mi­nun työ­maa­ta­ni, Mika jat­kaa ja esit­te­lee pah­vi­laa­tik­ko­ri­vis­töä.

Kah­vi­lan lin­jas­ton yl­lä ko­ho­aa sei­nä, joka on so­mis­tet­tu eri­vä­ri­sien ta­lo­jen fa­sa­deil­la. Te­le­vi­si­ot nos­te­taan sei­nil­lä ole­vien ik­ku­noi­den taak­se.

– Huo­neet ikään kuin he­rää­vät te­le­vi­si­oi­den kaut­ta eloon. Ver­hot viu­hu­vat edes­ta­kai­sin, ja ton­tut vil­kut­te­le­vat ik­ku­nois­ta. Teim­me ai­koi­naan Al­fa-tv:lle Höp­pä­nä­ton­tun jou­lu­ka­len­te­ria. En­nen­nä­ke­mä­tön­tä ma­te­ri­aa­lia on vä­hin­tään 3000 mi­nuut­tia. Niis­tä teh­dään vi­de­oi­ta te­le­vi­si­oi­hin.

Vaik­ka pa­ris­kun­ta on kii­rei­nen, mo­lem­mat vai­kut­ta­vat ai­dos­ti in­nos­tu­neil­ta sii­tä, mitä ovat saa­neet ai­kaan.

– Meil­lä on bis­nes­tä hoi­ta­mas­sa am­mat­ti-ih­mi­set. Sik­si meil­lä on ai­kaa teh­dä tätä, Päi­vik­ki kiit­te­lee.

– Ja Huu­to­lan Juk­ka, työn­joh­ta­ja, hän on ihan vir­tuo­o­si. Kit­ti­lä­läi­nen mies, jol­la py­syy kaik­ki lan­gat kä­sis­sään. Juk­ka pi­tää eh­dot­to­mas­ti mai­ni­ta ju­tus­sa, Päi­vik­ki vaa­tii.

Jou­lu­pu­kin ta­loa ja fan­ta­si­a­maa­il­maa suun­ni­tel­tiin jo en­nen ko­ro­naa. Mil­tä nyt tun­tuu, kun maa­li­suo­ra hää­möt­tää?

– Tosi hy­väl­tä, mu­ka­val­ta, Päi­vik­ki my­häi­lee.

– On­han tämä mie­le­tön ko­ko­nai­suus. Ja tämä on teh­ty jou­lu­puk­kia kun­ni­oit­ta­en, Mika jat­kaa.

Nyt siis vain odo­tel­laan mar­ras­kuun puo­li­vä­liä, jol­loin jou­lu­puk­ki tont­tui­neen muut­taa uu­siin ti­loi­hin­sa.