Vii­me vii­kon­lop­pu­na mi­nul­le koit­ti ilon päi­vä, kun pää­sin vih­doin pa­laa­maan Yl­läk­sen la­duil­le. Tätä het­keä olin odot­ta­nut jo viik­ko­ja, jo­ten hymy ulot­tui kor­viin saak­ka la­dul­la leu­hot­ta­es­sa­ni. Tai no, eh­kä meno oli enem­män­kin sel­lais­ta his­suk­seen hii­pi­mis­tä, mut­ta sil­ti niin iha­naa. Pit­kä toi­pu­mi­sai­ka ko­ro­nas­ta ja al­ku­vuo­den muis­ta uu­vut­ta­vis­ta ti­lan­teis­ta kan­nat­ti, sil­lä keho ei pot­kais­sut lenk­kien jäl­keen enää ta­kai­sin.

Rau­hal­li­sel­la tah­dil­la la­dul­la ede­tes­sä myös mie­li va­el­si asi­as­ta toi­seen. Olen usein miet­ti­nyt, et­tä mi­nul­le hiih­to on yk­si par­hais­ta me­di­ta­tii­vi­sis­ta la­jeis­ta. Vä­hän sa­mal­la ta­paa kuin vuo­ril­la tai muil­la va­el­luk­sil­la voi up­pou­tua aja­tuk­siin­sa, mi­nul­le käy niin myös tun­tu­ri­la­duil­la.

Luon­to ja ai­na yh­tä vai­kut­ta­vat Yl­läk­sen mai­se­mat te­ke­vät hy­vää niin sie­lul­le kuin ruu­miil­le. Nous­tes­sa­ni Ku­kas­tun­tu­rin la­el­le ja tun­tu­ri­kum­pu­jen kaar­tu­es­sa ym­pä­ril­lä­ni tai­sin ihan ää­neen ho­kea kii­tos­ta. En niin­kään tie­dä ketä kiit­te­lin, mut­ta niin hy­väl­tä tun­tui, et­tä kiit­tää piti!

Alter egona Hiihto-Irma

Vii­me tal­vi 2021 oli eri­no­mai­nen hiih­to­tal­vi myös Hä­meen­lin­nas­sa. Rie­mas­tuin mah­dol­li­suu­des­ta pääs­tä la­dul­le päi­vä toi­sen­sa jäl­keen, suo­raan ta­ka­pi­hal­tam­me. Vii­mek­si sel­lai­nen oli ol­lut mah­dol­lis­ta lap­suu­te­ni Her­van­nas­sa.

Hul­laan­nuin uu­del­leen maas­to­hiih­toon ja vii­le­tin la­duil­la, min­kä ker­ke­sin. Sen huo­ma­si­vat myös Fa­ce­book-ka­ve­ri­ni ja tart­tui­vat erään päi­vi­tyk­se­ni sa­nai­luun. Sii­nä kir­joi­tin la­tu­toi­lai­luis­ta­ni Hiih­to-Ir­mak­si it­se­ä­ni ni­mit­tä­en. Tä­män jäl­keen en ole enää ol­lut Pi­rit­ta suk­sil­la, vaan mi­nus­ta tuli Hiih­to-Ir­ma.

Yl­lä­tyin, mi­ten pal­jon iloa hiih­toa kos­ke­vat jul­kai­su­ni Yl­läk­sel­tä ja ete­läs­tä ovat ih­mi­sis­sä saa­neet ai­kaan. Moni on ker­to­nut in­tou­tu­neen­sa la­duil­le it­se­kin lu­et­tu­aan hiih­to­rie­mu­a­ni so­mes­ta. Muu­ta­man kau­kai­sem­man tu­tun kans­sa kut­sum­me toi­si­am­me hiih­to­sis­koik­si, ja eräs ys­tä­vä­ni soit­taa mi­nul­le joka toi­sel­ta hiih­to­len­kil­tään. Hiih­dos­ta on tul­lut jän­näs­ti yh­dis­tä­vä voi­ma mo­nien kans­sa.

Unelmien toteuttamista – ja hiihtoa

Oman hiih­to­hul­luu­te­ni ja­ka­mi­nen so­si­aa­li­seen me­di­aan näyt­tää vai­kut­ta­neen mo­niin po­si­tii­vi­ses­ti. Osal­taan sii­tä syys­tä kir­joi­tan nyt myös Kuuk­ke­liin. Jos näi­den teks­tie­ni kaut­ta voin he­rät­tää lu­ki­jois­sa­kin aja­tuk­sia sii­tä, et­tä unel­mia voi elää to­dek­si, on kir­joit­ta­mi­nen mie­les­tä­ni kan­nat­ta­nut.

La­pin han­get pi­dem­pään kuin vii­kon oli mi­nul­le­kin ai­em­min vain kau­kai­nen haa­ve. Nyt elän tääl­lä kol­mat­ta ke­vät­tä­ni ja teen töi­tä nor­maa­liin ta­paan. Työn­te­on tääl­tä kä­sin mah­dol­lis­ti pan­de­mia. Koko ke­vään viet­tä­mi­sen tääl­lä mah­dol­lis­ti pää­tös ra­ken­taa elä­mäs­tä oman it­sen­sä nä­köis­tä.

Yl­läk­sen la­tu­ja hiih­te­len lop­pu­ke­vään ajan sen mu­kaan, kuin ke­lit ja keho sal­li­vat. Ar­ki­ru­tii­nei­hi­ni on pa­lan­nut In­fo­gi­sin kar­tan re­aa­li­ai­kai­nen la­tu­jen kun­nos­tuk­sen seu­ran­ta. Vas­taa­vas­ti Fa­ce­book-sivu Yl­läk­sen la­dut tar­jo­aa hy­vin tie­toa la­tu­ti­lan­tees­ta. Kii­tos muu­ten si­vun yl­lä­pi­tä­jil­le no­peis­ta vas­tauk­sis­ta III-ta­son reit­tien hoi­toa kos­kien: olo­suh­tei­den sal­lies­sa huol­to­päi­vät ovat yleen­sä kes­ki­viik­ko ja tors­tai.

Pa­la­taan kui­ten­kin vie­lä het­kek­si vii­kon­lo­pun hiih­to­ret­kil­le­ni. Au­rin­ko pais­toi ja sää oli tuu­le­ton. Suk­si piti juu­ri hy­vin ja mat­ka tait­tui eteen­päin hi­taas­ti, mut­ta var­mas­ti. Vas­taan tuli iloi­ses­ti ter­veh­ti­viä kans­sa­hiih­tä­jiä ja mah­tui jouk­koon muu­ta­ma ir­vis­tä­vä pin­nis­tä­jä­kin.

Mie­tin it­sek­se­ni, et­tä tänä vuon­na ei ole vä­liä, mon­ta­ko hiih­to­ki­lo­met­riä it­sel­le­ni tu­lee täy­teen tai ylit­tää­kö mää­rä jon­kin tie­tyn aset­ta­ma­ni haa­mu­ra­jan. Ki­lo­met­rien ke­rää­mi­nen ei pidä ol­la La­pis­sa hiih­tä­mi­sen pe­rus­te, ai­na­kaan it­sel­le­ni. Mat­ka­mää­rää tär­ke­äm­pää on het­kes­sä elä­mi­nen, mai­se­mis­ta ja luon­non rau­has­ta naut­ti­mi­nen. Sitä hy­vää minä ai­on imeä nyt it­see­ni niin pal­jon kuin mah­dol­lis­ta.