Tääl­lä poh­joi­ses­sa ke­vät­tä asu­es­sa­ni olen pääs­syt si­nuik­si myös pai­kal­lis­ten ih­mis­ten ja elä­män­ta­van kans­sa. Mo­lem­pien asi­oi­den suh­teen ko­ke­muk­se­ni on po­si­tii­vi­nen. Let­keä elä­mä­na­sen­ne ja ai­ka ju­tus­te­lul­le – sii­nä on sel­lai­nen kom­bo, mis­tä pi­dän. Voi toki ol­la, et­tä näen lap­pi­lai­suu­des­ta vie­lä vain pin­ta­kuor­rut­teen, mut­ta yh­tä kaik­ki se toi­mii mi­nuun.

Toi­nen puo­li Yl­läk­sen ke­vät­tä ovat ih­mi­set, joi­ta tän­ne eri puo­lil­ta saa­puu. Näin pan­de­mia-ai­ka­na olen it­se asi­as­sa ta­van­nut enem­män ys­tä­vi­ä­ni tääl­lä poh­joi­ses­sa kuin ko­to­na ol­les­sa­ni. Ta­paa­mis­ten suh­teen jou­tuu to­sin vä­lil­lä jär­jes­tä­mään ai­ka­tau­lu­ja, kun töi­tä teh­des­sä elä­mä ei ole sa­man­lais­ta kuin lo­mail­les­sa.

Tunturi suomalaisten sulatusuunina

Olen ai­na miet­ti­nyt, mi­ten eri­lai­sia me ih­mi­set eri puo­lel­la Suo­mea olem­me. Tä­hän pit­kään maa­ham­me mah­tuu niin mo­nen­lais­ta ih­mis­tyyp­piä. Ete­lä­poh­ja­lai­set tie­tä­vät asi­at usein par­hai­ten, sa­vo­lai­sis­ta pu­hu­taan kie­roi­na ja kai­nuu­lai­set voi­vat näyt­tää ulos­päin ki­vi­kas­voil­ta, mut­ta si­säl­lä lois­taa valo.

It­se olen alun pe­rin pir­kan­maa­lai­nen, 16 vuot­ta Hel­sin­gis­sä elä­nyt ja ny­ky­ään kan­ta­hä­mä­läi­nen. Hä­mä­läi­siä sa­no­taan hi­taik­si ja eh­kä se niin on­kin. Hel­sin­gis­sä taas ym­pä­ril­lä­ni oli jat­ku­vas­ti kii­re, joka tart­tui mi­nuun­kin. Muut­ta­es­sa­ni pois pää­kau­pun­gis­ta huo­ma­sin sa­man kuin sin­ne muut­ta­es­sa­ni: siel­lä ei juu­ri­kaan ju­tus­tel­tu tun­te­mat­to­mil­le, ai­na­kaan il­man hul­lun lei­maa.

Tääl­lä poh­joi­ses­sa nämä kaik­ki Suo­men kult­tuu­rit se­koit­tu­vat. Vä­lil­lä hiih­del­les­sä­ni viih­dy­tän it­se­ä­ni ar­vai­le­mal­la, mis­tä päin vas­taan­tu­li­jat ovat ko­toi­sin. Jos­kus osuu oi­ke­aan, jos­kus ei. Kaik­ki me kui­ten­kin mah­dum­me näil­le Yl­läk­sen la­duil­le. Toi­set viuh­to­vat ohi vauh­dil­la, kun taas toi­set vaih­ta­vat ris­teys­pai­koil­la no­pe­at kuu­lu­mi­set.

Poh­joi­nen yh­dis­tää. Tänä ke­vää­nä olen tu­tus­tu­nut niin tän­ne muut­ta­nei­siin, töi­hin tul­lei­siin kuin pai­kal­li­siin ih­mi­siin. Vii­kon­lop­pu­na ta­pa­sim­me en­sim­mäis­tä ker­taa erään ys­tä­vä­ni ys­tä­vän kans­sa. Nau­res­ke­lim­me sau­nan­lau­teil­la, et­tä voi­han tämä jois­ta­kin tun­tua vä­hän ou­dol­ta – näh­dä en­sim­mäis­tä ker­taa ja rii­suu­tua sa­man tien alas­ti. Sii­nä tii­vis­tyi hy­vin suo­ma­lai­suus ja La­pin ren­tous.

Paikallista elämänletkeyttä

Me­nin erää­nä päi­vä­nä la­tu­kah­vi­laan hiih­to­len­kin jäl­keen. Kah­vi­lan emän­tä huu­dah­ti jo kau­kaa: ”Siel­tä­hän tu­lee luo­su­lai­nen!”. Hän oli tun­nis­ta­nut mi­nut näis­tä kir­joi­tuk­sis­ta­ni, mut­ta muis­ti kuu­lem­ma myös vii­me vuo­des­ta. Ai­na on ai­kaa ter­veh­tiä ja vaih­taa pari sa­naa, oli se sit­ten sääs­tä tai muus­ta ajan­koh­tai­ses­ta. Täs­tä ta­vas­ta minä pi­dän.

Rin­teis­sä tun­tuu myös ko­toi­sal­ta, kun vuo­si­kym­men­ten ta­kaa tu­tut his­si­po­jat ojen­ta­vat ka­pu­lan yh­tä iloi­ses­ti kuin ai­na en­nen­kin. Kas­vot ovat saa­neet eh­kä vuo­sien tuo­mia uur­tei­ta, mut­ta niin­hän meil­lä kai­kil­la. Moni pie­ni asia tän­ne pa­la­tes­sa saa tun­te­maan, kuin oli­si pa­lan­nut ko­tiin – tai omal­la koh­dal­la­ni hen­ki­seen ko­tiin.

Olen miet­ti­nyt, et­tä poh­joi­sen elä­mä­na­sen­tees­ta oli­si hyvä ot­taa op­pia muu­al­la­kin. Elä­mää ele­tään täs­sä ja nyt, luon­non ja sään eh­doil­la. Ole­mi­seen ei tar­vit­se li­sä­tä yli­mää­räi­siä ker­rok­sia tai yrit­tää ol­la enem­pää kuin on. Men­nään ja teh­dään se, mitä pi­tää. Ol­laan sitä, mitä oi­ke­as­ti ol­laan.

On­han kai­kes­sa ja kai­kis­sa pi­dem­män pääl­le toki myös ne mii­nus­puo­let, mut­ta minä nau­tis­ke­len nyt näis­tä po­si­tii­vi­sis­ta ko­ke­muk­sis­ta­ni. On ol­lut etuo­i­keus tu­tus­tua pai­kal­li­siin. Kai­ken kaik­ki­aan tun­tuu, et­tä olen ai­na mo­nel­la ta­paa ter­ve­tul­lut tän­ne. Sii­tä kii­tos teil­le kai­kil­le koh­taa­mil­le­ni Yl­läk­sen ih­mi­sil­le!