Kir­joi­tin vii­me vii­kol­la sii­tä, kuin­ka ko­ro­nan myö­tä olen tääl­lä poh­joi­sen tal­ves­sa it­sel­le­ni ihan uu­den ää­rel­lä. Sai­ras­tet­tu­a­ni ran­kem­man ja kak­si viik­koa läh­tö­ä­ni vii­väs­tyt­tä­neen tau­ti­muo­don, jou­dun nyt ter­vey­te­ni vuok­si him­mai­le­maan in­to­a­ni vii­let­tää la­duil­le, han­gil­le ja rin­tei­siin. Ajat­te­lin tä­män ole­van se op­pi­kou­lu, mikä täl­lä ker­taa tuli opit­ta­vak­si. Elä­mä päät­ti heit­tää kui­ten­kin vä­hän li­sää vet­tä myl­lyyn.

Olin ol­lut pe­ril­lä hie­man yli vuo­ro­kau­den, kun sain pu­he­lun äi­dil­tä­ni. Kis­sa­ni ovat siel­lä pe­rin­tei­ses­ti hoi­dos­sa, ku­ten ai­na pit­kil­lä reis­suil­lam­me maa­il­mal­le, vuo­ril­le tai Lap­piin. Täl­lä ker­taa van­hem­pi 13-vuo­ti­as Ama­lia-kis­sa­ni oli men­nyt äkil­li­ses­ti huo­noon kun­toon ja jou­dut­tiin vie­mään pi­ka­na päi­vys­tyk­seen. Sy­dän­vi­kai­sel­le val­koi­sel­le pal­le­rol­le oli tul­lut läh­dön het­ki. Osal­lis­tuin eu­ta­na­si­aan vi­de­o­pu­he­lun kaut­ta.

Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni myös toi­nen kis­sa­ni on päi­vys­tyk­ses­sä ja odo­tan par­hail­laan uu­ti­sia tä­hän saak­ka täy­sin ter­veen Ars­kan koh­ta­los­ta, huo­les­ta suun­nil­ta­ni. Sa­maan ai­kaan Uk­rai­nas­sa so­di­taan ja miel­tä se­koit­ta­vat aja­tuk­set myös so­das­ta. Pel­kään sa­mal­la kis­sa­ni, uk­rai­na­lais­ten ja koko maa­il­man tu­le­vai­suu­den puo­les­ta. Ihan täl­lai­seen en ol­lut osan­nut val­mis­tau­tua.

Kiiltokuvat ovat vain kuvia

Alun pe­rin olin tä­hän ar­tik­ke­liin aja­tel­lut kir­joit­taa sii­tä, mil­lais­ta pe­ru­sar­ki Yl­läk­sel­lä on ja mi­ten se ero­aa kau­pun­ki­a­su­mi­ses­tam­me Hä­meen­lin­nas­sa. Nyt kir­joi­tan­kin sii­tä, mi­ten elä­mä ei kos­kaan mene ku­ten on suun­ni­tel­lut. Sa­man­kal­tai­sia ta­ri­noi­ta olen kuul­lut tääl­lä muil­ta­kin.

Unel­ma La­pis­ta ei ole sitä kiil­to­ku­vaa, mi­hin so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa voi tör­mä­tä. Se on elä­mää ihan ku­ten muu­al­la­kin. Kun poh­joi­ses­sa viet­tää ai­kaa pi­dem­pään, tu­lee väis­tä­mät­tä­kin elet­tyä läpi elä­män koko kir­jo.

It­se su­ren nyt kis­so­ja­ni ja häm­men­ty­nee­nä ih­met­te­len maa­il­man­ti­lan­net­ta. Ti­lan­tees­sa on kui­ten­kin kak­si puol­ta. Tääl­tä tu­van ik­ku­nas­ta ulos hil­jai­suu­teen kat­so­es­sa­ni poh­joi­sen luon­to rau­hoit­taa. Pi­han van­hat puut luo­vat us­koa sii­hen, et­tä kai­kes­ta sel­vi­tään, ta­val­la tai toi­sel­la.

Toi­nen puo­li on kui­ten­kin val­tai­sa ikä­vä elä­män ih­mis­ten ja eläin­ten luo. En kai­paa ete­lään, mut­ta kai­paan rak­kai­de­ni luo. Nyt pin­nal­le nous­seet ti­lan­teet ovat nii­tä, jois­sa lä­hei­sim­mät muut­tu­vat kaik­kein tär­keim­mik­si. Tätä aja­tus­ta olen mie­les­sä­ni pi­tä­nyt, kun mie­tin myös Uk­rai­naa ja siel­lä ko­deis­taan pa­en­nei­ta ih­mi­siä.

Eletään hetkessä

Täl­lä het­kel­lä on täy­sin yh­den­te­ke­vää, kos­ka pää­sen taas la­dul­le tai rin­tee­seen. Juu­ri nyt mi­nul­le on tär­kein­tä, et­tä toi­nen pik­ku­ki­su­ni toi­pui­si kun­toon. Kir­joi­tin isäl­le­ni tä­nään vies­tin, et­tä vih­doin­kin saa­tan tie­tää, mil­tä hä­nes­tä on tun­tu­nut sil­loin, kun olen vuo­ri­va­el­luk­sil­la­ni tai kun lu­ki­on jäl­keen asuin Mau­ri­tiuk­sel­la 90-lu­vun puo­li­vä­lis­sä. Mi­nul­la ei ole lap­sia, mut­ta mi­nul­la on ai­na ol­lut kis­so­ja. Huo­li rak­kaas­ta ei sel­ke­äs­ti rii­pu sii­tä on­ko ky­sees­sä eläin vai ih­mi­nen.

Ku­lu­neen vii­kon ai­ka­na olen muis­ta­nut pit­käs­tä ai­kaa taas sen, kuin­ka tär­ke­ää het­kes­sä elä­mi­nen ja lä­hei­sim­pien hy­vä­nä pi­tä­mi­nen on. Kos­kaan ei tie­dä, mitä huo­mi­nen tuo tul­les­saan. Elä­män lii­an tark­ka kä­si­kir­joit­ta­mi­nen ei yk­sin­ker­tai­ses­ti kan­na­ta.