Mi­nul­la on maa­il­mas­sa muu­ta­mia paik­ko­ja, joi­ta kut­sun hen­ki­sik­si ko­deik­se­ni. Olen mat­kus­ta­nut elä­mäs­sä­ni pal­jon ja käy­nyt mo­nes­sa haa­vei­de­ni koh­tees­sa. Sil­ti muu­ta­mat niis­tä ovat upon­neet sy­dä­mee­ni ylit­se mui­den. Yk­si hen­ki­sis­tä ko­deis­ta­ni on Mau­ri­tius, toi­nen Ne­pa­lin Hi­ma­la­ja. Suo­mes­sa näi­tä paik­ko­ja on kak­si: ys­tä­vä­ni mök­ki Ina­ris­sa – ja Yl­läs.

Yl­läs ja tä­män ke­vään ma­ja­paik­ka­ni Luo­sun pää­pirt­ti ovat kul­ke­neet mu­ka­na elä­mäs­sä­ni ai­na. Van­hem­pa­ni ovat 60-lu­vul­ta läh­tien ol­leet mu­ka­na par­ti­o­lip­pu­kun­ta Ka­le­van Kar­hu­jen jär­jes­tä­mil­lä pää­si­äis­reis­suil­la Luo­suun ja Yl­läk­sel­le. Bus­si­mat­kat Tam­pe­reel­ta tun­tu­riin ja ta­kai­sin oli­vat osa lap­suut­ta­ni, nuo­ruut­ta­ni ja yhä myös ny­ky­päi­vää.

En­sim­mäi­sen ker­ran olin mu­ka­na täl­lä mat­kal­la äi­ti­ni vat­sas­sa 45 vuot­ta sit­ten.

Kausikortti Ylläkselle?

Lap­pi on Yl­läk­sen myö­tä muo­dos­tu­nut osak­si mi­nua, vaik­ka ete­läs­tä ko­toi­sin olen­kin. Halu pääs­tä poh­joi­seen on ol­lut vuo­si vuo­del­ta suu­rem­pi. Pan­de­mi­an ai­ka­na en ole kai­van­nut edes ul­ko­mail­le, mut­ta Lap­pia ikä­vöin. Tä­hän kai­puu­seen vas­tauk­se­na on tä­mä­kin ke­vää­ni tun­tu­ris­sa.

Lap­se­na pää­si­äis­mat­kat Yl­läk­sel­le oli­vat mi­nul­le erit­täin vah­vo­ja ko­ke­muk­sia. Usein ko­tiin­pa­luun jäl­keen aloin las­kea en­sin kuu­kau­sia, sit­ten viik­ko­ja ja lo­pul­ta päi­viä, et­tä reis­suun läh­det­täi­siin uu­del­leen. Har­joit­te­lin jopa ”yö­bus­sis­sa nuk­ku­mis­ta” olo­huo­neen no­ja­tuo­leis­sa en­nen läh­töä.

Nuo­rem­pa­na olin ih­meis­sä­ni, kun erääl­lä reis­su­ka­ve­ril­la­ni oli kau­si­kort­ti Yl­läk­sel­le. Mie­tin, mi­ten on mah­dol­lis­ta ol­la Yl­läk­sel­lä niin pit­kään, et­tä kau­si­kort­ti kan­nat­tai­si. En minä ai­na­kaan voi­si niin teh­dä, ajat­te­lin. Nyt las­ken rin­teis­sä kol­mat­ta tal­vea kau­si­kor­til­la.

Unel­ma tun­tu­rie­lä­mäs­tä on tul­lut to­dek­si, ja Yl­läk­sen alu­een hy­vät pal­ve­lut mah­dol­lis­ta­vat elä­män tun­tu­ris­sa eri­no­mai­sel­la ta­val­la. Mi­nul­la on tääl­lä ihan kaik­ki, mitä tar­vit­sen. Ete­lään ver­rat­tu­na bo­nuk­se­na tu­le­vat myös rau­hal­li­suus, luon­to, po­rot ja tun­tu­ri ta­ka­pi­hal­la.

Tunturi osana elämäntietäni

Koen ole­va­ni etuo­i­keu­tet­tu. Olen saa­nut näh­dä Yl­läk­sen seu­dun ke­hi­tyk­sen sa­mal­la, kun olen kas­va­nut elä­mä­ni tiel­lä. Pal­jon on vuo­sien var­rel­la ke­hit­ty­nyt, mut­ta pal­jon on myös säi­ly­nyt – niin tun­tu­ris­sa kuin mi­nus­sa.

Tun­tu­ri­mai­se­ma on yhä sama, vaik­ka rin­teet ovat le­vit­täy­ty­neet laa­jem­mal­le ja Mai­se­ma­tie ra­ken­net­tu hal­ko­maan tun­tu­ria. Kel­los­ta­pu­li näyt­tää kui­ten­kin ai­na yh­tä vai­kut­ta­val­ta ja nä­ky­mä Yl­läk­sen la­el­ta Ke­sän­gil­le on joka vuo­si yh­tä kau­nis.

Reit­ti Luo­sus­ta Han­nu­kai­sen kaut­ta Äkäs­lom­po­loon kul­kee sa­maa reit­tiä, jota se kul­ki lap­suu­te­ni bus­si­mat­koil­la tun­tu­riin. Nuo mut­kat ovat is­kos­tu­neet pie­nen ty­tön mie­leen jo 80-lu­vul­la, ja joka ker­ta, kun tun­tu­rin nä­kee, läi­käh­tää si­säl­lä läm­min on­nen­tun­ne.

Luo­sun pää­pir­tin väri pa­la­si joi­ta­kin vuo­sia sit­ten myös ta­kai­sin al­ku­pe­räi­seen kel­tai­seen. Tänä ke­vää­nä kur­vaan tuo­hon pi­haan lä­hes kol­men kuu­kau­den ajan. Sii­hen pi­haan, nii­hin huo­nei­siin, Yl­läk­sen la­tui­hin, rin­tei­siin, ra­vin­to­loi­hin ja kaup­poi­hin ki­tey­tyy hy­vin pal­jon elä­mä­ni his­to­ri­aa. Sii­tä­kin syys­tä Yl­läs on yk­si hen­ki­nen ko­ti­ni.

Kii­tos is­kä ja äi­ti, et­tä olet­te mei­dät lap­set tän­ne ai­koi­naan tuo­neet. Pa­laan tän­ne ai­na uu­del­leen.